Sain viimein mun kameran huollosta! Se on ollut rikki jo ties kuinka kauan, mutta ennen kun sain sen huoltoon niin tovihan siinä vierähti. Ehdin kuitenkin taltioimaan mun kevään suosikit, helmihyasintit ja kirjopikarililjat. Kumpikin mennyt jo vähän ohi, mutta viehättäviä silti, omalla tavallaan. Olen kuvannut niin pitkään pelkällä puhelimella, että tuntuu ihan kummalliselta kaivaa mötikkä esiin kuvaamista varten. Mutta samalla kivaa muistella että mitenkäs se valokuvaamishommeli oikein toimi.
Koko korona kevät on mennyt melko hyvissä fiiliksissä, olen erilaisista haasteista huolimatta pysynyt positiivisella fiiliksellä ja todella nauttinut hiljentyneestä elämänrytmistä. Tällä viikolla se kuitenkin iski, lomapaniikki. Tai oikemminkin paniikki siitä, että tänä kesänä meillä ei ole kunnon lomaa. Olen yrittäjänä pitänyt kiinni säännöllisistä lomista, neljän viikon kesäloma on auttanut irtautumaan töistä ja ladannut akut. Tänä kesänä koronasta johtuen, samaan ei ole mahdollisuutta. Ajatus tuntui jotenkin musertavalta.
On pitänyt tietoisesti ajatella toisin. Meillä on paljon mahdollisuuksia pienempiin irtiottoihin, ne pitää vain hyödyntää. Minkä lisäksi suurin etu on se, että työ itsessään on monipuolista ja vaihtelevaa. Välillä voi asukkaiden kanssa hoitaa puutarhaa ja välillä säilöä vaikka raparperia. Voidaan käydä metsässä kävelyllä ja nauttia kesästä. On vain asennoiduttava oikein ja iloittava siitä että töitä on! Ja erityisesti siitä, että työ on sellaista mitä on kiva tehdä.
Lisäksi meillä on suunnitteilla pieni kotaprojekti tonttimme metsäiseen päähän. Jos se vaikka toisi paikan tarvittaville mini irtiotoille?
Tässä uusin Vlogimme, olettehan muistaneet ottaa Youtuben seurantaan?
Olen työskennellyt perhekodissa yli 20 vuotta. Kaksi ja puoli vuotta olen toiminut sen johtajana. Yksityinen hoivabisnes ei juuri nyt ole yhteiskunnallisen keskustelun suurinta huutoa, mutta voin itse seisoa oman työni takana ilolla ja ylpeydellä. Uskon, että me teemme hyvää työtä ja onnistumme tavoitteessamme tarjota asukkaille ja päivätoimintaan tuleville henkilöille hyvää ja laadukasta hoivaa, sekä monipuolisia aktiviteetteja. Päiväni hoivakodin johtajana ovat keskenään hyvin erilaisia, välillä teen koko päivän hallinnollisia hommia ja toisinaan olen kädet niin sanotusti savessa pyörittämässä perhekodin arkea. Kokosin teille yhden päivän ohjelman. Ja aikamoinen päivä se olikin, niin töiden kuin vanhemmuuden huippu hetkienkin kanssa.
7.45 Kahvia, sähköpostit, yrittämiseen liittyviä paperihommia. Teen aamuisin mielellään töitä, jotka liittyvät koneen ääressä istumiseen. Työvuorolistat ja sen sellaiset. Moikkaan meillä asuvan asukkaan, kuuntelen hänen juttunsa ja suunnitelmansa päivän varalle.
8.30 Pyrin ilmestymään perhekotiin puoli yhdeksän maissa. Toisinaan koneen äärellä vierähtää vähän pidempään, jolloin siirryn Vipuseen vasta ysin maissa. Aloitan päiväni moikkaamalla kaikkia, asukkaita ja työntekijöitä. Tänään olen kuitenkin työvuorolistan mukaan vapaalla ja menen Vipuseen vasta ensimmäiseen palaveriin.
9.30 Tapaaminen erään asukkaan ja hänen sosiaalityöntekijänsä kanssa. Juomme kahvia ja päivitämme palvelusuunnitelmaa. Olen pyytänyt asukasta kirjaamaan ylös asioita joita hän tekisi henkilökohtaisen vapaa-ajan avustajan kanssa. Lappu luovutetaan sosiaalityöntekijälle.
11.00 Minulla on sovittuna työhaastattelu. Olemme rekrytoimassa meille uutta ihmistä, sillä pitkäaikainen työntekijämme muutti viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään Kuhmoon. Etsimme porukkaamme ihmistä, jonka kanssa sekä asukkaiden, että työntekijöiden on helppo tulla juttuun. Haastattelu sujuu mukavasti ja on perinpohjainen. Meillä hurahtaa lähes kaksi tuntia, mutta keskustelu kannattaa, sillä hakija saa työpaikan.
12.45 Huomaan, että olen sännännyt palaveristatoiseen, enkä ole edesehtinyt syödä saati käydä vessassa välillä. Yritän suorittaa molemmat toiminnot ennen henkilöstöpalaveria.
13.00 Pullapalaveri. Keksimme yhdessä nimen työntekijöittemme kanssa. Tärkeää nimittäin on, että yhteisissä palavereissa on aina pikkuisen parempaa tarjottavaa. Välillä on ollut leivoksia, tänään ystävänpäivän hengessä meillä on uutuus marjamunkkeja. Yksi työntekijä on katsonut palaverin alkamisajan väärin, joten homma venähtää ja pääsemme aloittamaan lähes tunnin myöhässä. Pullapalaverissa käymme läpi asukkaiden asioita ja sovimme yhteisistä asioista. Tällä kertaa käydään läpi meneillään olevan remontin aikataulua. Allekirjoittanut lupaa hoitaa maalaamisen ja tapetoinnin loppuun ensi viikon loppuun mennessä. Suunnittelu asteella olevalle aistihuoneelle annetaan DL. On erittäin harvinaista, että minulla on kolme palaveria samana päivänä. Usein ehdin paljon muutakin, esimerkiksi maalata seiniä, laittaa ruokaa tai ulkoilla asukkaiden kanssa.
15.00 Palaveri päättyy. Käyn läpi työhaastettelussa käyneitä ihmisiä, palkkatoiveita ja pohdin kuka täydentäisi olemassa olevaa työyhteisöämme parhaiten. Ilmoitan valitulle henkilölle sähköpostitse ja teen alustavia suunnitelmia työvuorolistaan.
Kuvassa pullat, jotka koostumukseltaan onnistuivat mainiosti, mutta maultaan surkeasti.
16.30 Huomaan viestin, jossa kerrotaan, ettei eräs säännöllinen veloitus ole onnistunut ja säntään tarkistamaan henkilökohtaisen verkkopankkini tilanteen. Paljastuu, ettäluottoni on tapissa ja teinin Steam peli tili on pullea. Tästä seuraa erinnäistä selvittelyä asianosaisten kanssa. Päivittelen asiaa facebookissa ja poden huonommuuden tunteita sekä vanhempana, että huolettomana raha-asioiden hoitajana.
17.00 Paistan ensimmäisen satsin hapanjuureen leivottuja pullia. Siis ensimmäisen ikinä. Ja saan huomata, että pullat vaativat hapanjuuren laimentamista. Teini kommentoi pullia näin “ihan kuin pahoja sämpylöitä, joissa on sokeria päällä“. Sämpylät sen sijaan onnistuvat.
18.00 Syön miehen tekemää ihanaa tofucurryä. Pöydän ääreen on kokoontunut koko perhe ja yhdessä käydään läpi luotolla ostamisen periaatteiden lisäksi myös muitakin kuulumisia.
19.00 Kirjoitan blogia ja katson sivusilmällä ainakin kolme jaksoa Ohjat käsissä heppasarjaa. Tane huomaa lapsen kokeessa hulvattoman vastauksen, jolle nauramme vedet silmissä. Lapsi suuttuu ja itkee, vanhempia naurattaa edelleen. Kaksi vanhemmuuden huippu hetkeä samana päivänä.
20.00 Tuijotan väsyneenä telkkarista sisustusohjelmaa ja tajuan, etten juurikaan ole ulkoillut koko päivänä. Päätän pitää kiinni huomisesta vapaapäivästä. Kelailen vähän partio juttuja, soitan yhden puhelun leiriin liittyen, mutta en saa sen kummempaa enää aikaiseksi. Annan periksi koko kehon valtaamalle koomalle.
Alku vuosi on imaissut minut töihin ja partioprojektiin. Töissä olen rekrytoinut meille uutta ihmistä ja kehittänyt toimintaa yhdessä työntekijöitteni kanssa. Meillä, pienessä työyhteisössä, se on tarkoittanut sitä, että pelkän visioinnin sijaan olen kantanut huonekaluja paikasta toiseen ja repinyt tapetteja. Tarkoituksena meillä on ollut saada kaikki hyöty irti nykyisistä tiloista ja se on vaatinut uudenlaista ajattelua, niin sanotusti on menty boksin ulkopuolelle ja ihmetelty asioita uudesta näkökulmasta.
Partiossa kaikki aloitetaan alusta. Projektin alkuvaiheessa ei vielä ole mitään eikä ketään tilausta lukuunottamatta. Eli Uudenmaan partiopiirin hallitus on tehnyt leiritilauksen, joka meidän leirinjohtajien pitää sitten parhaalla mahdollisella tavalla toimittaa. Viimeiset viikot olenkin ahkerasti rekrytoinut johtoryhmää, pohtinut projektin työvälineitä, tavoitteita ja yli päätään yhdessä mukaan tulleiden kanssa olemme yrittäneet hahmottaa mihin suuntaan porukalla lähdemme.
Johtaja Rouva E
Johtaja on ollut mulle vähän hankala käsite, sellainen että määkin tässä nyt oikein kuvittelen olevani, isoakin johtajaa muka. Mutta törmäsin Roosa Meriläisen haastatteluun, jossa kerrotaan Meriläisen tituleeraavansa itseään ja yhtiökumppaneitaan johtajaksi ja pitävän kehtaamiskoulutuksia naisille. Kehtaaminen on hyvä ja jollakin tapaa ajankohtainen verbi omassa elämässäni. Itse usein kehtaan ja sitten vähän häpeän sitä että kehtasin. Mietin olisko pitänyt kehdata vielä enemmän vai kehtasinko jo nyt liikaa.
Kirjoitin rekrytointi ilmoituksen yhteyteen, että olen perhekodin johtaja. Hävetti. Kävin läpi perinteisen epävarmuus patterin, kun eihän mulla oikeastaan ole mitään koulutustakaan, eikä mulla ole montaa työntekijääkään, eikä meidän yritys ole kovin suurikaan, lista on loputon. Lopulta päätin kehdata. Tuntui hyvältä. Johtaja Enqvist.
Tiedän, että joillekin mun kehtaaminen on joskus liikaa. Mä en heti mukaudu ulkoapäin tuleviin vaateisiin, toimintatapoihin tai sääntöihin. Haluan ymmärtää syyt ja seuraukset, ne tavoitteet, joihin olemassa olevilla rakenteilla on haluttu päästä. Ja jos näen, että rakenteet ovat aikansa eläneitä, olen valmis kehittämään niitä. Tämä pätee sekä töissäni, että vapaa-ajallani. Ja koen, että kehtaaminen on yksi vahvuuteni johtajana. Silti se vaatii jatkuvaa työtä itsensä kanssa, vuoropuhelua ja tukea ystäviltä. Niin, että seuraavan kerran kun tavataan, kutsu mua johtajaksi.
Viime aikoina mediassa on ollut paljon esillä vanhusten hoito, eikä ollenkaan positiivisissa merkeissä. Julkisessa keskustelussa yksityiset palveluntarjoajat on kaikki laitettu yhteen nippuun ja tökätty käteen yksisuuntainen lippu alimpaan helvettiin.
Eikä siinä hittojakaan. Ei kenenkään ihmisen oikeudentajuun mahdu se, että samaan aikaan kun toimari kylpee miljoonissa niin mummot makaavat omissa ulosteissaan. Näin karkeasti ilmaistuna.
Vanhustenhoito nousee otsikoihin säännöllisin väliajoin ja joka kerta se saa valtavasti palstatilaa, poliitikkojen lupauksia paremmasta tulevaisuudesta ja ison joukon jeesustelijoita jotka etsivät syyllisiä. Tällä kertaa syy on yksityistämisessä. Hesarissa oli aiheesta hyvä juttu, joka valitettavasti on luettavissa vain tilaajille.
VANHUSTENHUOLLON riittävä henkilöstömitoitus on 30 vuoden ajan laskettu uudestaan noin viiden vuoden välein. Siis aina, kun julkisuuteen on noussut jokin katastrofi vanhustenhuollossa. Tapana on ollut, että kohua seuraa selvitys, laatusuositus lukuineen – ja sitten ei mitään.
-Marja Vaarama HS 3.2.2019
Hoiva-alan yrittäjänä olen seurannut mielenkiinnolla ajankohtaista keskustelua yksityisistä hoivakodeista. Osallistuin muutama vuosi takaperin kaupungin järjestämään “markkinavuoropuheluun”, jonne oli kutsuttu kaikki vammaispalveluita tuottavat tahot. Puheenvuoroista pystyi selkeästi päättelemään, kuka paikalla olija oli oikeasti joskus tavannut asiakkaan, kehitysvammaisen ihmisen. Tarjouskilpailun voittivat tietysti nämä isot toimijat, pienemmillä yksiköillä ei ole mitään mahdollisuutta pärjätä kilpailutuksessa.
Pienet yksiköt ovat usein pitkän aikaa toimineita, tilat eivät välttämättä täytä nykyajan vaatimuksia omista vessoista ja tietyn kokoisista huoneista. Toiminnan merkityksellisyys, asukkaiden vapaa-ajantoiminnan tukeminen, mielekäs tekeminen ja yksilöllinen kohtaaminen eivät merkitse kilpailutilanteessa juuri mitään, sillä laatua mitataan ihan eri asioilla. Eikä kyse ole pelkästään kunnista, myös omaiset haluavat mielummin lapsensa uutuuttaan hohtavaan isolla rahalla rakennettuun asuntolaan, ja ymmärtäähän sen. Harva siinä tilanteessa muistaa enää isojen toimijoiden saamaa kritiikkiä, kun omalle lapselle avautuvat ovet itsenäiseen elämään.
Se, että sosiaalipalveluiden kentällä on myös yksityisiä toimijoita, tuo asiakkaalle lisää valinnanmahdollisuuksia. Hoivatyön kentällä on pieniä yksityisiä palveluntarjoajia, jotka hinnan sijaan voisivat kilpailla laadulla. Verot maksetaan Suomeen ja toimitusjohtaja itse tuntee asiakkaat nimeltä ja osallistuu hoivakodin arkeen. Miljoonia ei näissä paikoissa ole nähnyt kukaan. Kumpa kunnat ostaisivat palveluita pörssiyhtiöiden sijaan heiltä. Talous-Sanomissa oli juttua siitä, miten pääomasijoittajat ovat muuttaneet hoiva-alaa. Joissakin kunnissa tilanne on se, että isot pörssiyhtiöt ovat ostaneet kaikki pienet yritykset, eikä vaihtoehtoja enää ole.
Pieniäkin toimijoita vielä on, toivottavasti myös tulevaisuudessa.
Mä olen ollut yrittäjä Perhekoti Vipusessa puolitoista vuotta. Se on ollut mitä mielenkiintoisin vuosi. Ja olen monesti aikonut kirjoittaa siitä tänne blogiinkin, mutta jotenkin en saa kiinni siitä miltä kulmalta lähtisin aihetta avaamaan. Päätin ottaa lähestymistavaksi tälläisen semi sensuroimattoman pullahduksen.
Yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen olen alkanut seurata yhteiskunnallista keskustelua yrittäjyydestä vähän eri silmällä kuin aikaisemmin. Ja onkin ollut mielenkiintoista huomata miten paljon erilaisia mielikuvia ihmisillä on yrittäjyydestä. Moni tavallinen palkansaaja esimerkiksi elää siinä kuvassa, että yrittäjä voi maksaa itselleen palkkaa niin paljon kuin haluaa, kärjistetysti yrittäjä ei muuta teekkään kuin hymyilee matkalla pankkiin. Voitot tietenkin revitään alipalkattujen työntekijöiden selkänahasta.
Toisaalla velloo se keskustelu, kuinka yrittäjä tipahtaa pois sosiaalituen piiristä, yrittäjällä ei ole oikeutta työttömyystukeen, parhaimmillaan se evätään koko yrittäjän perheeltä ja lähisuvulta. Puhutaan siitä kuinka yksin moni yrittäjä on ja kuinka vähän yrittämistä yhteiskunnan puolelta tuetaan. Moni yrittäjä tekee niska limassa duunia yksin, uskaltamatta palkata apua kiireisimpinäkään aikoina, koska työntekijöiden edut ovat niin hyvät ettei yrittäjä uskalla ottaa riskiä. Mitä jos rekrytointi ei onnistukaan? Huonon työntekijän kanssa yritys on pulassa ja voi jopa mennä nurin.
Uutena yrittäjänä sitä on ihmeissään. Ei siitä ole niin kauaa aikaa kun vielä itse oli se, joka nautti palkansaajan etuja ja keräsi pottia yrittäjän taskuun. Sitten sitä otti henkilökohtaisen riskin, ison lainan ja työllisti lisää ihmisiä ja muutti monen ihmisen silmissä leiriä ihan tosta noin vaan.
No mitä yrittäjyys sitten todellisuudessa on ollut?
Ero yrittäjyyden ja palkansaajan välillä on isompi kuin ajattelinkaan, vaikka olin pitänyt itseäni yrittäjähenkisenä työntekijänä. Yrittäjänä työstä irtautuminen on kuitenkin ainakin toistaiseksi ollut vaikeampaa. Aina on joku homma, joka vaatii tekemistä. Vaikea on myös olla vastaamatta puhelimeen tai viestiin, vaikkei se ihan akuuttia olisikaan. On vaikeaa olla tavoittamattomissa.
Vastuu on kasvanut järjettömästi. Ei pelkästään vastuu työstä jota teemme, vaan myös siitä, että moni perhe on riippuvainen palkasta, jota maksamme. Vapaus on lisääntynyt samassa mitta kaavassa. Minulla on mahdollisuus suunnitella työaikoja, kehittää toimintaa ja kokeilla uutta. Voin valita panostanko vapaa-aikaan vai teenkö mahdollisimman paljon töitä. Valintani vaikuttavat suoraan siihen, kuinka paljon yritykseni tuottaa. Toisaalta, vapauden rinnalla kulkee koko ajan sitovuus. Jos työntekijäni on sairaana tai hänen lapsensa sairastuu, joudun usein paikkaamaan häntä lyhyelläkin varoitusajalla. Koska meillä tehdään töitä 24/7 vuoden jokaisena päivänä, joudun myös miettimään kuka on töissä jouluaattona, äitienpäivänä ja jokaisena muuna pyhäpäivänä. Työvuoroja suunnitellessani mietin perheitä, omaani ja työntekijöitteni. Yrittäjänä mietin myös sitä, kuinka paljon arkipyhät, kuten helatorstai, maksavat (paljon, siihen nähden, että harva tietää miksi ne ovat vapaita).
Yrittäjänä ja esimiehenä koen, että työhyvinvointi, henkilöstön kouluttaminen ja työyhteisön viihtyvyys ovat vastuullani. En yksin luo viihtyisää työympäristöä, mutta koen olevani avainasemassa siinä, että kaikilla on töissä hyvä olla. Tehtäväni on tarjota tukea ja mahdollistaa työyhteisön sisäinen keskustelu. Antaa jokaiselle mahdollisuus tulla kuulluksi, antaa palautetta ja kertoa kuinka tärkeä heidän panoksensa yhteisessä potissa on. Olen siinä mielessä onnekas, että meillä on erilaisia ihmisiä töissä, jotka kaikki tuovat jotain arvokasta ja hyvää mukanaan. Ajattelen, että meillä toteutuu hienosti ajatus siitä, että kokonaisuus on enemmän kuin palastensa summa. Välillä palasissa on vähän yhteen sovittelemista, mutta loppu tulos on vaivansa väärti.
Työhöni kuuluu myös paljon juoksevien asioiden hoitamista, erilaisten tukien ja palveluiden kartoittamista ja hakemista, yhteydenpitoa sosiaalitoimeen, lääkäriin, edunvalvojiin, käytännössä siis sähköpostien lukemista ja niihin vastaamista ja puhelimessa puhumista. Kalenterin selaamista ja aikatauluttamista.
Pienessä yrityksessä kaikki tekee kaikkea, eikä toimitusjohtaja voi vain hautautua tittelinsä taakse, vaan välillä käydään kävelyllä, tehdään ruokaa, käydään kaupassa, siivotaan vessaa, pestään pyykkiä, hoidetaan kanoja, etsitään kadonneita kenkiä tai katsotaan yhdessä telkkaria.
Välillä olen näiden eri roolien kanssa pulassa. Yhtä aikaa pitäisi huolehtia niin asukkaiden kuin työntekijöienkin hyvinvoinnista, omasta nyt puhumattakaan. Sitten pitää kuitenkin tehdä vaikeitakin päätöksiä, jotka tukevat yrityksen pitkäaikaista kehitystä. Pitää priorisoida rankalla kädellä, miettiä kaiken vaikutusta kaikkeen. Pitää ottaa huomioon erilaiset ihmiset ja tavat toimia, mutta samalla kuitenkin vaatia, että tietyt asiat hoidetaan tiettyjen kriteereiden mukaisesti. Pitää keskustella ja pitää ilmoittaa. Pitää seurata oman alan yhteiskunnallista muutosta, kirjata, tehdä seurantaa ja ilmoittaa. Pitää valmistella, katsoa eteenpäin ja elää nykyhetkessä. Pitää uskoa omaan juttuunsa, siihen mitä tekee ja oppia perustelemaan sen kannattavuus ja hyöty. Pitää tehdä parhaansa ja uskoa että se riittää.
Ja mitä siihen kysymykseentulee, ettävoiko yrittäjä nostaa niin paljon palkkaa kuin haluaa? Vastaus on ei voi. Ei, vaikka palkkani onkin noussut huimasti yrittäjäksi ryhdyttyäni. Suurin osa siitä menee yrityksen ostamiseen otetun velan maksamiseen ja veroihin. Käteen jää vähän enemmän kuin ennen, mutta vähemmän kuin sellaisessa tapauksessa että tekisin tätä samaa duunia jollekin toiselle.
Onko teissä lukijoissa yrittäjiä? Minkä alan? Mitä haasteita te olette kohdanneet?
Me tehtiin video siitä, miksi perhekoti työ on meistä tärkeää. Tsekkaa myös meidän nettisivut: www.perhekotivipunen.fi
Minusta tuli yrittäjä. Vaihdoin TYELit YELiin ja velattoman elämän säännöllisiin lainanlyhennyksiin. Samaan aikaan kun ystävämme tekevät päätöksiä asua vuokralla ja tehdä lyhennettyä työviikkoa me päätimme mieheni kanssa sitoutua yrittäjyyteen. Tuntuu hienolta ja hullulta ja hyvältä ja vähän pelottavalta.
Ihan sikaa säkissä emme kuitenkaan hommanneet vaan ostimme vanhemmiltani perheyrityksen, jossa olemme kumpikin työskennelleet jo yli kymmenen vuotta. Yrityksen arki on tuttua ja olemme enemmän ja vähemmän lisänneet vastuuta yrityksen pyörittämisestä keväästä lähtien, jolloin isäni jäi eläkkeelle. Silti virallisten papereiden ja ennen kaikkea velkakirjojen allekirjoittaminen havahduttaa. Tässä sitä nyt ollaan yrittäjinä.
Oman elannon lisäksi meillä on vastuu kolmesta työntekijästä, ja tietenkin, yrityksen luonteen vuoksi meillä on ennen kaikkea vastuu Perhekodin asukkaista. Onneksi asukkaiden kannalta omistajien vaihtuminen ei tuo suurempia muutoksia arkeen. Äitini jatkaa perhekodissa työskentelyä ja isänikään ei katoa mihinkään. Eli arki jatkaa kulkuaan kuten tähänkin asti.
Yrittäjyys on uutta, mutta samalla monella tapaa tuttua. Minulla on ollut omia pieniä yrityksiä tässä rinnalla jo jonkin aikaa. Kaikkea luomulastentarvikkeista askartelukursseihin. Ihan harrastuspohjalta, mutta yrittäjyyden perusasioita niiden kautta on oppinut. On kai siis sanottava, että yrittäjyys on minulla verissä.
Ei sillä ettenkö näiden vuosien varrella olisi harkinnut muitakin tapoja elannon hankkimiseen. Voi kyllä. Olemme yhdessä ja erikseen miettineet onko yrittäjyys sittenkään meitä varten. Olisiko helpompaa mennä töihin niin kuin tavalliset ihmiset. Kahdeksasta neljään. Oma koti olisi oma koti ja työt jossain muualla. Mutta plussat ovat tähän asti voittaneet miinukset, ja suoraan sanottuna en ole koskaan keksinyt mitään työtä, jota tekisin mielummin kuin tätä omaani juuri nyt.
Olemme perhehoitajia kehitysvammaisten perhekodissa. Se tarkoittaa sitä, että meillä asuu ja elää kehitysvammaisia aikuisia. Joka päivä, arkena ja juhlana, olemme suljettuna vain heinäkuun, jolloin asukkaammekin lomailevat. Elämme normaalia arkea, jossa siivotaan ja laitetaan ruokaa. Hoidetaan pihaa, huolehditaan eläimistä, säilötään talven varalle, tehdään taidetta ja välillä vaan ollaan ja möllötetään. Lisäksi meillä on päivätoimintaa perhekodin ulkopuolella asuville kehitysvammaisille, he ovat arkisin mukanamme kaikissa perhekodin puuhissa.
Iltaisin meillä kaikilla on aikaa harrastaa. Partiota, bloggaamista, sählyä, you name it. Tässä taloudessa harrastetaan vaikka ja mitä. Asukkaat käyvät omissa harrastuksissaan, lapset omissaan ja minä ja mieheni omissamme. Kaikki kaipaavat omaa aikaa yhdessä olon vastapainoksi. Perhekoti Vipusen arkea pääset seuraamaan facebook sivujemme kautta.
Että sellaista. Yrittäjä. Ja koska olen nyt näissä isoissa saappaissa, on minulla totta kai myös tavoitteita.
Minun tavoitteeni on tarjota meille kaikille koti, jossa jokaisella on mahdollisuus elää oman näköistään elämää. Sellainen, jossa kaikilla on hyvä olla ja elää ja tavoitella omia unelmiaan.
