Intian Goa on ylitsevuotavaa tarjontaa kaikille aisteille. On valtavasti roskaa, hajuja, ääniä ja ihmisiä kaikkialla. Autojen torvet tööttäävät, skootterit sinkoilevat edes takaisin, pöly tunkeutuu silmiin ja korviin, aurinko porottaa täydeltä taivaalta ja joku yrittää myydä hennatatuointia, hierontaa ja rantapyyhkeitä. Keskellä tietä seisoo lehmä.
Meri on upea. Aaltoja on juuri sopivasti, isojakin. Paikalliset eivät osaa uida, mutta aikuiset miehet leikkivät rantavedessä kuin lapset. Rannoilla on pilvin pimein ihmisiä. Muistelen matkaoppaan kuvaa autioista rannoista samalla kun raivaan tietäni rantaviivaa pitkin. Rantatuolissa istuessani lasken 16 kauppiaan käyvän myymässä minulle jotakin, ja on sentään aika hiljaista. Vain aalloissa saa olla rauhassa.
Pari ensimmäistä päivää olen kulttuurishokin vallassa. Miten tätä jaksaa kaksi viikkoa.
Täällä haisee paska ja suitsukkeet.
Kolmantena tai neljäntenä päivänä huomaan, että kättelen jo tottuneesti jokaista kauppiasta ja kuuntelen kuluneet “Stockmannin laatu, Anttilan hinnat” -fraasit hymyssä suin. Heitän pientä small talkkia eilisen ravintolan tarjoilijan kanssa. Sosiaaliset taitoni ovat koetuksella, mutta yritän parhaani. Väistän taidokkaasti lehmän läjän samalla kun vastaan tulevan riksan, skootterin ja bussinkin, enkä edes säpsähdä äkillisistä tööttäyksistä. Nenäni alkaa tottua palavista roskakasoista tulevaan muovin hajuun.
Maksan edelleen kaikesta ylihintaa. Tinkiminen nolottaa. Ostan muutamia vaatteita lähes samaan hintaan kun olisin saanut ne suomesta. Koko illan oma tyhmyys harmittaa, mutta seuraavana päivänä huomaan koko kauppakadun hiljenneen. Tuputtaminen lakkaa kuin seinään. Koen saaneeni rahoilleni vastinetta.
Yksi asia joka Goalla ylittää odotukset on ihmisten ystävällisyys. Vaikka moni myy jotain, on ystävällisyys silti aitoa. Minne tahansa menetkin, saat hyvää palvelua, ihmiset ovat auttavaisia ja lämmin sydämisiä. On helppo tuntea olonsa tervetulleeksi.
Oikeastaan olisi vähättelyä sanoa, että vain yksi asia ylitti odotukset. Ruoka nimittäin, se on hyvää. Nopeasti opin, ettei ravintolan ulkoasulla ollut mitään tekemistä ruuan laadun kanssa. Parhaat curryt syön istuen hataralla muovituolilla epämääräisen näköisessä kuppilassa. Ihmettelen, miten vältyn turistiripulilta, sillä vastoin kaikkia sääntöjä syömme kaikkea.
Ruuassa maistuu neilikka, kardemumma, tähtianis, korianteri, jeera ja chili. Ruoka on mausteista, muttei liian tulista. Vain muutaman kerran syödessä nousevat hikikarpalot otsalle ja päädyn tilaamaan lisää raitaa. Kasvisruoka on hyvää, joten vaikka skippasinkin tammikuun vegaanihaasteen, päätän pysytellä kasvisruuissa. Päätökseni pitää, kunnes näen ensimmäiset tuoreet ravut. Onkohan olemassa erityistä nimitystä rapu-maito-kasvissyöjälle?
Eikä niissä rannoissakaan hei mitään vikaa ole!
Muita lapsiperheitä Intian Goalla ei näy. Korjaan, valkoisia lapsiperheitä. Eikä ihme. Taaperoikäisen kanssa täällä olisi sulaa hulluutta. Voin vain kuvitella kuinka mielenkiintoisena pari vuotias näkee joka puolella valtoimenaan levittäytyvät roskat. Teinien kanssa jokin Baga beachia hiljaisempi kohde olisi ollut helpompi, mutta lasten kanssa pärjäsi. Vain pienin joutuu skootterin töytäisemäksi, mikä ei tällä liikenne käyttäytymisellä ole ihme.
Kaksi viikkoa ja Intian Goa on antanut minulle jonkinlaisen eettisen herätyksen. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni havahtunut siihen, että ilmansaasteet ovat todellinen uhka. Olen saanut kokemuksen siitä minkä hinnan joku muu maksaa siitä, että voi ostaa edullisen t-paidan lähimarketista. Haluan lakata kuluttamasta. Samaan aikaan kun vedän palak paneeria valkosipuli rodin kanssa mietin lentämisen hiilijalanjälkeä. Mietin kerjääviä lapsia partykadun kulmassa ja omia tarpeitani. Lapset ostavat pikku pojalle jäätelön. Se ei pelasta ketään, mutta tekee jonkun edes hetkeksi onnelliseksi.