Olen pitkään ajatellut, että politiikka ei olisi mulle oikea paikka. Ei siksi, että mulla ei olisi mielipiteitä ja ajatuksia siitä, miten asioita pitäisi hoitaa (niitähän riittää), vaan siksi, että mulla on harvasta asiasta sataprosenttista varmuutta. Oon melkein aina enemmän niin, että toisaalta näin, mutta sit taas toisaalta noin. Politiikkaa seuratessa tuntuu, että kaikilla muilla on täydellinen varmuus siitä, miten asiat pitäisi hoitaa ja ratkaista.
Tietenkin mulla on arvoja, joista olen täysin varma, mutta en mä niitäkään pysty elämään todeksi joka hetki. Jos mietitään vaikka mulle tärkeitä arvoja, kuten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, niin eihän ne aina ulotu jokaiseen tekemiseeni. Joskus omat tarpeet, laiskuus ja ylipäätään omanedun tavoittelu menevät etusijalle. Ja sit taas jos mietitään poliittisia teemoja, niin samalla tavalla ajattelen, monessa kohtaa että toisaalta näin ja toisaalta noin. Esimerkiksi että yrittäjälle kuuluu saada voittoa ja tulosta siitä hyvästä, että hän kantaa liiketoiminnan riskit. Toisaalta mietin, että ei ole mitään harhaisempaa kuin se, että taloudellisesti menestynyt ihminen tulee kertomaan, kuinka hän on ansainnut kaiken vain ja ainoastaan omalla työllään. Tai että joku ajattelisi hyväosaisuuden olevan pelkästään ahkeruuden tulosta, ilman että huomioi omia etuoikeuksiaan. Ylipäätään oon äimistynyt siitä, miten vähän ihmiset tunnistaa valtarakenteita yhteiskunnassa.
On kauheen helppo sanoa, että natsit vittuun tai että kaikki persut on idiootteja, mutta jos tuntee henkilökohtaisesti ihmisiä, jotka ajattelevat aivan eri tavalla kuin itse, ei olekaan niin helppoa ratkaista asioita vain käskemällä niitä katoamaan. Tai ajatella, että kaikki tiettyä puoluetta kannattavat olisivat jokin homogeeninen ryhmä jotakin halveksuttavaa massaa. En tietenkään hyväksy kaikkien ihmisten tekoja, enkä edes ymmärrä useidenkaan ihmisten ajattelutapoja. Mutta en myöskään usko, että ratkaisu olisi hävittää heidät tai katkaista kaikki yhteydet. Onko mulla ratkaisuja – tuskin, mutta eihän mulla niitä yksin voikaan olla.
Olen koko ikäni tehnyt töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tarvitsevat tukea elääkseen hyvää arkea. Erilaisia palveluja kaipaavat vammautuneet, sairaat ja kriisin kokeneet ihmiset. Kun mietin niitä, joita olen kohdannut työssäni, ei mulle tule mieleen laiskoja, vastuuta pakoilevia tai moraalisesti löysiä ihmisiä, vaan ihmisiä, jotka usein ovat tyytyväisiä, jos elämän perusasiat ovat kunnossa. He ovat selvinneet vaikeista olosuhteista, muuttuvista tilanteista, epäselvistä ohjeista, vaihtuvista ammattilaisista, ristiriitaisista vaatimuksista ja riittämättömästä tuesta – joskus pitkäänkin. Silti poliittisessa keskustelussa puhutaan tukien väärinkäyttäjistä, joita uhkaillaan ensisijaisesti sanktioilla. Ja tää on musta käsittämätöntä, ihan kuin ihmisen moraali olisi kiinni kuinka paljon hän yhteiskunnalle maksaa. Samaan aikaan tiedostan, ettei ole olemassa mitään pohjatonta kuilua, josta kaikki kustannetaan ja meillä on edessämme varmasti vaikeitakin valintoja koskien hoivaa, tukea ja erilaisten sairauksien hoitokustannuksia.
Mietin pitkään, voinko lähteä mukaan politiikkaan, koska mulla ei ole valmiita vastauksia siihen, miten kaikki rahoitetaan ja miten mun uuden vuoden toiveet toteutuu (eli maailman rauha, ihmisten välinen rakkaus ja ymmärrys lisääntyy, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus vahvistuu, patriarkaatti murskautuu ja rasismi sekä kaikki muu syrjintä loppuu). Mutta tajusin, että jos mulla olis valmiit vastaukset, joku olisi jo “keksinyt” mut enkä nykertäisi tässä tätä blogia, ja ehkä mun palkkakin alkais ihan jollain muulla numerolla.
