Ainakin mitä suppea empiirinen tutkimukseni osoittaa. Ennen koronaa moni haaveili muutosta ulkomaille, joko välivuodesta tai pidemmästä irtiotosta. Kukaan ei haaveillut muutosta maakuntiin, välivuodesta Kaavissa tai irtiotosta Punkaharjulla. Tai jos haaveilikin, ei siitä puhuttu.
Ulkomaille muuttamista pidettiin piireissäni ihan mahdollisena, yhtenä vaihtoehtona. Moni oli ulkomailla asunutkin, minä itsekin. Ulkomaan komennukset tuntuivat etenemiseltä, tarttumiselta kiinnostaviin tehtäviin, ammatilliselta kasvulta tai toisaalta ulkomailla asuminen saattoi tarjota mahdollisuuden ottaa viimein aikaa itselleen ja toteuttaa unelmansa.
Kaikki liike piireissäni tapahtui kohti Helsinkiä ja siitä sitten ulkomaille. Kukaan ei koskaan puhunut haaveilevansa muutosta Sonkajärvelle tai Kouvolaan. Perheellistyvät ihmiset saattoivat muuttaa kantakaupungista väljemmille vesille, mutta yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta en taida tietää ketään joka olisi muuttanut yli tunnin matkan päähän Helsingistä. (Lappiin muuttaminen on eri asia, siitä on tehty telkkarisarjoja ja se tuntuu olevan nyt hip.) Mutta tiedätkö ketään, joka olisi muuttanut pääkaupungista Ristiinaan?
Kun kerron, että olen muuttanut Kuopioon on reaktio poikkeuksetta yllättynyt. Ja ymmärtäähän sen. Asuin käytännössä koko 40 vuotisen elämäni kehä kolmosen tuntumassa. Vain Kuopiolaiset nyökyttelevät ymmärtäväisinä, heidän kotiseutu ylpeytensä valossa Kuopioon muuttaminen on ollut vain ajan kysymys.
Olen saanut paljon palautetta, että elämäntapa muutoksemme on ollut rohkea. Monelle Bali olisikin ollut helpompi valinta kuin Kuopio.
