Mun mielestä etäkoulu on pääasiassa ihan perseestä. No niin, nyt se on sanottu. Perseestä. Ja sen ääneen sanominen on ihan okei. Vaikka maailmalla riehuu pandemia ja tilanne on monella tapaa kriittinen, voivat kokonaisuuden kannalta pienet asiat vaikuttaa suuresti omassa elämässämme.
Meidän perheessä on neljä etäkoululaista, yksi alakoululainen, kaksi yläkoululaista ja yksi amis, eli ammattikoululainen. Kaikkien etäkoulu näyttäytyy hyvin erilaisena ja todettakoon, että on hyvin lapsi kohtaista miten etäkoulu sujuu. Toisten kohdalla tuntuu, että etäkoulu sujuu jopa paremmin kuin oikea koulu. Toisten kohdalla taas mikään ei suju.
Toinen yläkoululaisemme on erityisen tuen piirissä, eli hänen haasteensa vaikuttavat koulunkäyntiin jo normaali oloissakin, joten etäkoulun piikkiin ei kaikkia haasteita voi laittaa.
Etäkoulua on takana pian kolme viikkoa, mikä on joko hitsin vähän tai sairaan pitkä aika, riippuu kenen kulmalta asiaa katsoo. Opettajan, joka on viimeiset viikot tehnyt pitkää päivää, yrittänyt siirtää kaiken digitaalisille alustoille ja tehnyt kaikkensa sopeutuakseen mahdottomalla aikataululla täysin uudenlaiseen tilanteeseen. Ilman, että kenelläkään on mitään isompaa kuvaa, suunnitelmaa tai välttämättä edes keinoja miten kaikki pitäisi hoitaa. Vai oppilaan, jonka opiskelu on mahdollista hyvän tuen, säännöllisen rytmin ja laadukkaan opetuksen ansiosta. Kolme viikkoa on pitkä aika silloin, jos ainut kontakti opettajaan on wilma merkintä ja muutoin vastuu omasta koulunkäynnistä on oppilaalla itsellään. Etenkin kun hän ei siihen syystä tai toisesta pysty.
Kolmessa viikossa ehtii unohtamaan koko peruskoulun. Siinä ajassa ehtii kerryttämään toivottomalta tuntuvan kasan tekemättömiä tehtäviä. Kolmessa viikossa ehtii ahdistumaan, kokemaan häpeää omasta osaamattomuudestaan ja luovuttamaan. Kolme viikkoa on pitkä aika meille, ihan tavalliselle perheelle, jossa arki normaalisti rullaa ihan omalla painollaan, eikä kenelläkään ole mitään suurempia ongelmia. Kuinka pitkä aika kolme viikkoa onkaan heille, joissa syrjäytymisen vaara on aidosti läsnä tai perheessä on muita haasteita. Koululla on niin paljon muitakin merkityksiä kuin akateemisten taitojen opettaminen.
Etäkoulu on tehtävälistoja, eräpäiviä, wilma merkintöjä, Signaleita, classroomeja, hangoutseja, edisoneja, sähköposteja ja youtube videoita. Se on tehtävien tekemistä vanhempien työpäivän jälkeen, turhautumista, väsymystä ja itkua. Se on myös onnistumista, tehtyjen tehtävien palauttamista ja yläfemmoja. Parhaimmillaan se on mielenkiintoisia keskusteluita nuorten kanssa, yhdessä opettelua ja jaettua onnistumisen tunnetta. Pahimmillaan epätoivoista googlailua, wilma viestien vyöryä, loppumattomia listoja tekemättömistä töistä ja jatkuvaa huonoa omaatuntoa.
Etäkoulu ei ole kenenkään valinta, ei opettajien, ei opiskelijoiden, eikä meidän vanhempien. Kaikki tekevät sen, mitä näissä olosuhteissa pystyvät. Osalla opettajista on paremmat valmiudet siirtää opetus digialustoille, osalla oppilaista on paremmat valmiudet itsenäiseen työskentelyyn, toiset vanhemmat selviävät urakasta paremmin kuin toiset. Etäkoulu on epätasa-arvoista, tukea on vaikeampi saada ja antaa ja ennen kaikkea se on kaikille uutta.
Äitinä oma lapsi on aina tärkein. Se on hengissä pysymisen kannalta oleellista. Koronan vuoksi olemme joutuneet miettimään mikä on erityisen oppijan kannalta pienin riski. Tipahtaa kokonaan kärryiltä vai ottaa riski tartunnasta käymällä edelleen koulussa. Kumpikin vaihtoehto on huono.
