Tämä syksy on ollut erikoinen. Tai miten sen muotoilisi, intensiivinen. On ollut paljon hyvää ja kivoja juttuja, mutta omaa olemista ovat varjostaneet kummalliset oireet.
Kesällä kaikki alkoi sillä, että kädet puutuivat öisin, pikku hiljaa oireet ovat pahentuneet, puutumista on myös toisessa jalassa ja käsissä ihan päivän mittaankin. Raajat tuntuvat toistuvasti turvonneilta ja kylmiltä, vaikka tosiasiassa ne ovat ihan normaalit. Syksyn mittaan käsiä on alkanut särkeä ja ne tuntuvat voimattomilta, aivan kun olisi tehnyt edellisenä päivänä jonkun kovan treenin. Välillä tuntuu, että pyörryttää ja silmissä vilisee.
Oireet eivät itsessään ole niin kamalia, etteikö niiden kanssa voisi elää. Enemmän on stressannut oireiden eteneminen ja se, ettei tiedä mistä ne johtuvat. Minulle on tehty hermoratatutkimus ja kuvattu niin päätä kuin selkääkin. Mitään oireita selittävää ei ole löytynyt, mutta vahingossa aivoistani löytyi pieni kysta, jonka takia joudun uusiin magneettikuviin. Mahtavaa.
Omia oireita vahdatessa tulee hulluksi. Onko mun kädet oikeasti kylmät, vippaako mulla päässä, tippuuko mun kädet? Mikä mua oikein riivaa, onko nää oireet oikeita vai kuviteltuja? Liittyykö nää toisiinsa vai onko mulla MS-taudin lisäksi kenties aivokasvain? Magneettikuvien valossa on kuitenkin melko selvää, että en kuole tähän tautiin ihan lähiaikoina, mikä sinällään on helpotus. Se mikä edelleen on voimia vievää, on epätietoisuus. Mistään ei ole löytynyt mitää sellaista, mikä selittäisi kaikki oireet yhdellä kertaa.
Käsien väsyminen vaikuttaa esimerkiksi siihen, että koneella ei kauheasti jaksa naputella, mikä näkyy täällä blogissa hiljaisina jaksoina. Ja muutenkin inspiraatio jakaa on rajoittunutta siinä hetkessä kun miettii kuolevansa tai ainakin pysyvästi invalidisoituvansa. Mikä ei varmaan ole ollut kovin relevantti pelko, mutta kukapa näitä hommia aina pystyy järjellä funtsimaan.
Mutta toistaiseksi täällä kuitenkin porskutellaan kalma käsin ja pää vipaten. Mitäs teille syksyyn?
