Bengtskärin majakka

Bengtskärin majakka

Bengtskärin majakka reissu oli kuin aikamatka lapsuuteni kesiin saaristossa. Luodolle meidät kuljetti vene, jota aaltojen yltyessä aloin mielessäni kutsua saunakuupaksi. Kuupan edetessä lähes puolitoista metrisissä aalloissa saattoi hyvin tuntea luissa ja ytimissään sanonnan ”Meri vie, meri tuo”.  Tällä kertaa meri toi meidät turvallisesti majakalle.

Jo heti ovesta sisään astuessa meidät ympäröi mummolamainen haju. Vähän tunkkainen vanhan rakennuksen, menneiden vuosikymmenten ja pullan sekoitus. Sellainen mistä tavallaan ei pidä, mutta ei kuitenkaan voi olla pitämättäkään. Siinä me sitten kaikki yöpyjät kipitimme majakan kolmanteen kerrokseen yöpymään huoneisiin, joihin saa avaimen pyydettäessä. 

Koko yöpymiskerros oli aikaisemmin toiminut majakan henkilökunnan koteina. Jokaisella perheellä oli ollut hellahuone ja kammari. Menneistä ajoista muistona osassa huoneista oli vanha huuva. Huone oli vaatimaton, vaikkakin se oli nimetty majakanvartian mukaan. Mahtipontisesta nimestään huolimatta huone oli kuin mummolasta, päiväpeittoineen ja ryijyineen. Paksuilla ikkunalaudoilla kukkivat pelargoniat korostivat pysähtynyttä tunnelmaa. Vain ikkunasta avautuva meri pauhasi lakkaamatta.

Majakassa ruoka katetaan pöytään puolilta päivin ja illan suussa. Kalakeittoa ja lohilaatikkoa lounaaksi, pieni, mutta herkullinen pitopöytä illalliseksi. Perinteisiä ja rehellisiä makuja, kalaa ja perunaa. Suolaa, kermaa ja voita ei säästellä. Joka ruualla on jälkiruokaa ja kahvin kanssa on tuoretta pullaa. Henkilökunta on ystävällistä ja vieras tuntee nopeasti olonsa kotoisaksi. 

Majakalla ei ole mitään tekemistä. Pieni luoto on nopeasti tutkittu. Sen jälkeen voi alkaa tuijottaa merta. Meren tuijottaminen on aluksi tylsää, mutta mitä pidempään merta tuijottaa, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Tuntikausien jälkeen kuvittelee jo vähän ymmärtävänsä merta ja sen mielenliikkeitä. Mikä tietenkään ei pidä paikkaansa, koska heti sen perään iskee oman mitättömyyden ymmärtämisen tunne. Pienellä luodolla pieni ihminen on kuin kärpäsen paska tapetissa.

Ruokailujen ja meren tuijottamisen välissä saunotaan ja uidaan meresssä. Ei tietenkään niissä puolitoista metrisissä aalloissa vaan luonnon altaassa. Ja mitkä löylyt saunassa saakaan. Täydellisen pehmeät ja lempeät, sellaiset mitkä lämmittävät luut ja ytimet ja hellivät oman elämänsä merikarhun viimassa pinttynyttä nahkaa.

Bengtskärin majakka on monella tapaa kiinni menneisyydessä. sillä on uskomaton historia ja sen nykyinen olemus tuntuu jääneen lapsuuteni kesiin 70-luvulle, niin hyvässä kuin pahassakin. Yhteisten tilojen ilme oli nuhjuinen, mutta missään muualla en ole törmännyt yhtä lämpimään vieraanvaraisuuteen ja aitoon mummolamaisuuteen kuin majakalla.

Lue lisää matkailujuttuja täältä.