Meinasin kirjoittaa että kirous, mutta olkoon dilemma, eli probleemi. Kuka tekee ja kuinka paljon? Kenen työpanos on arvokas? Jos tekee vähän, niin onko silti oikeutettu nauttimaan työn tuloksista yhtä paljon kuin se, joka tekee paljon? Onko oikeus tehdä vähän tuntematta huonoa omaatuntoa?
Kaikki tietävät, että olen partiolainen. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä aina, useimmiten partiossa. Tällä hetkellä olen Valkaman toinen leirinjohtaja. Parhaimmillaan partio vie useita iltoja viikossa, jonka lisäksi vastailen erilaisiin viesteihin päivittäin. Leiri järjestetään kesällä 2020, mutta pestini kestää vuoden 2021 huhtikuuhun. Se on hirveä määrä vapaaehtoistyötä.
Teen leiriä koska haluan. Olen oppinut, että motivaation on kummuttava itsestä. Jos vapaaehtoistyötä lähtee tekemään sellaisesta ajatuksesta käsin, että on pakko, on velvollisuudentunto tai haluaa kiillottaa omaa sädekehäänsä, niin se ei tahdo kestää. Jos teen vapaaehtoistyötä siksi, että saan siitä itselleni jotakin, muuttuu näkökulma tekemiseen. Kliseisesti homma menee niin, että mitä enemmän annan, sitä enemmän saan.
Kaikissa projekteissa on aina niitä jotka tekevät enemmän ja niitä jotka tekevät vähemmän. Yksi ei tee mitään, mutta mahdollistaa projektin taloudellisella tuella. Toinen taas jakaa osaamistaan, toinen tekee vain sen mitä käsketään, toinen haluaa vaikuttaa, toinen taas ei, mutta osaa rakentaa tosi hyvin. Vapaaehtoistyössä tarvitaan monenlaista osaamista ja työpanosta. Ajallisesti ne voivat vaihdella, mutta jokainen vapaaehtoistyön hyväksi annettu lahjoitus merkitsee, oli se sitten aikaa, rahaa tai osaamista.
Olen valitettavan monta kertaa törmännyt siihen, että vapaaehtoisia syyllistetään siitä, etteivät he voi antaa enempää. Tai on arvotettu ihmisten tekemistä hyvin kapealla tavalla. On vaikea kuvitella kenenkään motivoituvan siitä, saa käteensä exelin, johon on merkattu tehdyt tunnit ja vihjeen ettei se ollut tarpeeksi.
Niin kauan kun vapaaehtoistyön eteen tehtyjä tunteja lasketaan, ja tekeminen arvotetaan niiden mukaan, voidaan olla varmoja, että ne vähät jäävät joidenkin viimeisiksi.
