Hapanjuurileipä on vienyt minut mukanaan. Innostuin hapanjuurileipomisesta vuosi sitten kun sain Whats cooking Helsinki tapahtumasta oman vehnäjuuren mukaani. Onnistuin kuitenkin tappamaan tapahtumasta saamani juuren ja heitin sen menemään. Tai luulin sen kuolleen, myöhemmin opin, että juuri parka oli vain hyvin nälkäinen. Ostin nimittäin itselleni Eliisa Kuuselan Leipävallankumous kirjan, joka opastaa lukijansa hapanjuurileivonnan saloihin.
Leipävallankumous ei sinällään ole mikään perinteinen keittokirja resepteineen, vaan enemminkin Leipävallankumous pyrkii ymmärtämään hapanjuurileipomisen prosessia. Kovin erikoisia reseptejä hapanjuurileivän valmistamiseen ei tarvitakkaan; juurta, jauhoja, vettä ja suolaa.
Kirjan ostamisesta kului noin viikko siihen, että olimme omavaraisia leivän suhteen. Viikossa ehtii kirjan ohjeilla tehdä toimivan juuren. Leivät eivät vielä ole olleet täydellisiä. Osa ollut vähän liian rapsakoita kuoresta, viillot ovat olleet liian pinnassa tai liian syvällä, prosessi ei ole mennyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja yksi taikina tipahti lattialle kesken kaiken. Leipä on silti aina maistunut hyvältä. Eikä silleen omatekoinen on aina parempaa hyvältä, vaan oikeasti hyvältä! Hapanjuuri antaa leipään makua. Ja harjoitus tekee mestarin, niinhän ne sanovat.
Itse leipomisprosessista on todettava, että se on helppo. Ei tarvita mitään koneita, eikä taikinaa tarvitse ihmeemmin vaivata. Se ei tartu käsiin, eikä se muutoinkaan ole erityisen hankala. Ainakaan tällä omalla lyhyellä kokemuksella tarkastellen. Voihan olla, että joku luku on jäänyt vahingossa lukematta, mutta hirveän hyvää leipää tulee melko vähällä vaivalla etten sanoisi. Ainut mitä leivontaan tarvitaan ihan älyttömästi, on aika. Kiireellä ei hapanjuurileipää leivota. Kun tänään aloitan taikinan teon neljän aikaan iltapäivällä, niin leipää pääsen maistelemaan vasta seuraavana aamuna aamupalalla.
Kuusihenkisen perheen leivässä pysyminen vaatii leivän per päivä. Olen leiponut kaksi leipää joka toinen päivä, joten harjoitusta on saanut ihan mukavasti. Hapanjuurileipä on kaupanhöttö leipää stydimpää kamaa, eli siinä missä teini poika teki 4 paahtoleipää, riittää nyt 2 siivua. Huomiona sanottakoon, että myös äärimmäisen kriittinen teiniraati on hyväksynyt äiteensä leipoman hapanleivän osaksi tarkoin valikoitua ruokavaliota.
Leipomisinnostukseni ei ole kuitenkaan sujunut ongelmitta. Leivän leipominen vaatii käsittämättömän määrän jauhoja. Vehnäjauhoja, täysjyvävehnäjauhoja, spelttijauhoja, ruisjauhoja, you name it. Jauhoja on kilotolkulla. Kaappitilaa ei niinkään.
Jatkan tällä mun pitkään nukuksissa ollutta #suurikeittokirjahaaste tta. Muut keittokirjapostaukset löydät täältä.
2 thoughts on “Hapanjuurileipä palkitsee leipojan”
Comments are closed.