Uusi alku saaristossa

Mä olen rakastunut saaristoon. Täällä on niin kaunista, karua, vehreää, armotonta, rauhallista ja ihanaa. Haluan Myrskyluodon Maijaksi tänne tuulen tuivertamalle saarelle.

Olen lähes koko ikäni asunut kehä kolmosen tuntumassa.Vaikka kaupunkilaisella mittapuulla asummekin nykyisin maalla, on meiltä alle 40 kilometriä Helsingin keskustaan ja palvelut löytyvät 20 minuutin automatkan päästä. Täällä Själössä lähimpään markettiin on parin tunnin yhteysalusmatka, omalla veneellä lähin kauppa löytyy Ahvenanmaan puolelta vähän lähempää. Yhteysalus käy saarella viitenä päivänä viikossa, aikataulu tosin saattaa kelirikon aikaan joustaa. Mitään äkkillisiä muuveja täällä ei kannata yrittää.

Alakouluun pääsee yhteysaluksella, yläkoulu löytyy mantereen puolelta. Birgitta, ystävällinen saarelainen, kertoi meille kun hänet oli pikkutyttönä lähetetty 7-vuotiaana perheeseen viikoiksi asumaan. Hänen, nyt alle 30-vuotiaat pojat olivat muuttaneet perheeseen vasta yläkouluikäisinä. Osa saaressa asuvistakin asuu mantereella työviikon ajan. Asuisivat kuulema saarella koko aikaisesti, jos vain keksisivät mitä tekisivät elääkseen.

Me olemme olleet täällä viikon. Koko ajan on paistanut aurinko, tuuli on ollut vähäistä ja luonto on näyttänyt parhaat puolensa. On helppoa rakastaa saaristoa.

Moni saaristolainen elää nykyisin matkailusta. Vielä 90-luvulla pääelinkeino on ollut alkutuotanto. Itse en usko, että olisin kovin hyvä kummassakaan. Enkä suoraan sanottuna ole kovin sinut merenkään kanssa. Meri on mielestäni ennalta arvaamaton, kunnioitusta herättävä ja vähän pelottava.

Silti en voi olla miettimättä miltä tuntuisia asua saarella, jossa ainut ääni olisi tuulen tuiverrus rantakallioilla. Jossa kaupassa käyminen olisi tarkkaan harkittu koko päivä reissu. Miltä tuntuisi talvi saaressa? Kestäisinkö yksinäisyyttä? Nauttisinko siitä? Millä eläisin? Osaisinko elää ilman kuluttamista? Riittäisikö minulle vähempi kuin mihin olen tottunut? Olisko saaressa helpompaa, kun houkutuksia olisi vähemmän?

Näitä miettiessäni palaan helposti omaan elämääni. Mitä aspekteja haaveesta asua saaristossa voisin viedä omaan elämääni? Voisinko tuoda elementtejä saaristoasumisesta nykyiseen elämän tilanteeseeni? Haaveilenko oikeasti elämässä saaressa vai elämisen tahdin hidastamisesta? Tarvitseeko oikeasti vaihtaa ympäristöä voidakseen kuluttaa vähemmän? Onko kuluttamisen vähentäminen sen helpompaa uudessa ympäristössä?

Huomaan mielelläni lukevani tarinoita ihmisistä, jotka ovat muuttaneet elämänsä. Näitä tarinoita yhdistää monesti se, että aloitetaan elämän muutos sillä, että karistellaan entisen elämän pölyt ja muutetaan täysin tuntemattomalle paikkakunnalle, mielellään johonkin jumalan selän taakse ja aloitetaan kaikki alusta. Ja mikäpä houkuttaisi keski-iän kynnyksellä enemmän kuin uusi alku?

Uusi alku kuulostaa niin helpolta. Jättää kaikki entinen taakseen, aloittaa puhtaalta pöydältä. Puhtaassa luonnossa, puhtaalla omallatunnolla. Omavaraisuus aste nousisi ja kulutus vähenisi, kuin itsestään. Oppisi kalastamaan, hoitamaan mehiläisiä ja lypsämään vuohia. Niin kuin tarinoissa ikään. Paljon tylsemmältä kuulostaa se, että jäisi entiseen ja muokkaisi tapojaan, tekisi töitä itsensä ja elämänsä kanssa juuri siinä missä on. Kitkisi porkkanamaata ja opettelisi syömään kaiken minkä kasvattaa. Tekisi enemmän valintoja, joissa päättäisi pärjätä ilman. Tyytyisi vähempään, saisi ehkä enemmän ja aloittaisi sen sieltä missä juuri nyt on.