Olisiko teillä hetki aikaa puhua yrittäjyydestä?

Mä olen ollut yrittäjä Perhekoti Vipusessa puolitoista vuotta. Se on ollut mitä mielenkiintoisin vuosi. Ja olen monesti aikonut kirjoittaa siitä tänne blogiinkin, mutta jotenkin en saa kiinni siitä miltä kulmalta lähtisin aihetta avaamaan. Päätin ottaa lähestymistavaksi tälläisen semi sensuroimattoman pullahduksen.

Yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen olen alkanut seurata yhteiskunnallista keskustelua yrittäjyydestä vähän eri silmällä kuin aikaisemmin. Ja onkin ollut mielenkiintoista huomata miten paljon erilaisia mielikuvia ihmisillä on yrittäjyydestä. Moni tavallinen palkansaaja esimerkiksi elää siinä kuvassa, että yrittäjä voi maksaa itselleen palkkaa niin paljon kuin haluaa, kärjistetysti yrittäjä ei muuta teekkään kuin hymyilee matkalla pankkiin. Voitot tietenkin revitään alipalkattujen työntekijöiden selkänahasta.

Toisaalla velloo se keskustelu, kuinka yrittäjä tipahtaa pois sosiaalituen piiristä, yrittäjällä ei ole oikeutta työttömyystukeen, parhaimmillaan se evätään koko yrittäjän perheeltä ja lähisuvulta. Puhutaan siitä kuinka yksin moni yrittäjä on ja kuinka vähän yrittämistä yhteiskunnan puolelta tuetaan. Moni yrittäjä tekee niska limassa duunia yksin, uskaltamatta palkata apua kiireisimpinäkään aikoina, koska työntekijöiden edut ovat niin hyvät ettei yrittäjä uskalla ottaa riskiä. Mitä jos rekrytointi ei onnistukaan? Huonon työntekijän kanssa yritys on pulassa ja voi jopa mennä nurin.

Uutena yrittäjänä sitä on ihmeissään. Ei siitä ole niin kauaa aikaa kun vielä itse oli se, joka nautti palkansaajan etuja ja keräsi pottia yrittäjän taskuun. Sitten sitä otti henkilökohtaisen riskin, ison lainan ja työllisti lisää ihmisiä ja muutti monen ihmisen silmissä leiriä ihan tosta noin vaan.

No mitä yrittäjyys sitten todellisuudessa on ollut?

Ero yrittäjyyden ja palkansaajan välillä on isompi kuin ajattelinkaan, vaikka olin pitänyt itseäni yrittäjähenkisenä työntekijänä. Yrittäjänä työstä irtautuminen on kuitenkin ainakin toistaiseksi ollut vaikeampaa. Aina on joku homma, joka vaatii tekemistä. Vaikea on myös olla vastaamatta puhelimeen tai viestiin, vaikkei se ihan akuuttia olisikaan. On vaikeaa olla tavoittamattomissa.

Vastuu on kasvanut järjettömästi. Ei pelkästään vastuu työstä jota teemme, vaan myös siitä, että moni perhe on riippuvainen palkasta, jota maksamme. Vapaus on lisääntynyt samassa mitta kaavassa. Minulla on mahdollisuus suunnitella työaikoja, kehittää toimintaa ja kokeilla uutta. Voin valita panostanko vapaa-aikaan vai teenkö mahdollisimman paljon töitä. Valintani vaikuttavat suoraan siihen, kuinka paljon yritykseni tuottaa. Toisaalta, vapauden rinnalla kulkee koko ajan sitovuus. Jos työntekijäni on sairaana tai hänen lapsensa sairastuu, joudun usein paikkaamaan häntä lyhyelläkin varoitusajalla. Koska meillä tehdään töitä 24/7 vuoden jokaisena päivänä, joudun myös miettimään kuka on töissä jouluaattona, äitienpäivänä ja jokaisena muuna pyhäpäivänä. Työvuoroja suunnitellessani mietin perheitä, omaani ja työntekijöitteni. Yrittäjänä mietin myös sitä, kuinka paljon arkipyhät, kuten helatorstai, maksavat (paljon, siihen nähden, että harva tietää miksi ne ovat vapaita).

Yrittäjänä ja esimiehenä koen, että työhyvinvointi, henkilöstön kouluttaminen ja työyhteisön viihtyvyys ovat vastuullani. En yksin luo viihtyisää työympäristöä, mutta koen olevani avainasemassa siinä, että kaikilla on töissä hyvä olla. Tehtäväni on tarjota tukea ja mahdollistaa työyhteisön sisäinen keskustelu. Antaa jokaiselle mahdollisuus tulla kuulluksi, antaa palautetta ja kertoa kuinka tärkeä heidän panoksensa yhteisessä potissa on. Olen siinä mielessä onnekas, että meillä on erilaisia ihmisiä töissä, jotka kaikki tuovat jotain arvokasta ja hyvää mukanaan. Ajattelen, että meillä toteutuu hienosti ajatus siitä, että kokonaisuus on enemmän kuin palastensa summa. Välillä palasissa on vähän yhteen sovittelemista, mutta loppu tulos on vaivansa väärti.

Työhöni kuuluu myös paljon juoksevien asioiden hoitamista, erilaisten tukien ja palveluiden kartoittamista ja hakemista, yhteydenpitoa sosiaalitoimeen, lääkäriin, edunvalvojiin, käytännössä siis sähköpostien lukemista ja niihin vastaamista ja puhelimessa puhumista. Kalenterin selaamista ja aikatauluttamista.

Pienessä yrityksessä kaikki tekee kaikkea, eikä toimitusjohtaja voi vain hautautua tittelinsä taakse, vaan välillä käydään kävelyllä, tehdään ruokaa, käydään kaupassa, siivotaan vessaa, pestään pyykkiä, hoidetaan kanoja, etsitään kadonneita kenkiä tai katsotaan yhdessä telkkaria.

Välillä olen näiden eri roolien kanssa pulassa. Yhtä aikaa pitäisi huolehtia niin asukkaiden kuin työntekijöienkin hyvinvoinnista, omasta nyt puhumattakaan. Sitten pitää kuitenkin tehdä vaikeitakin päätöksiä, jotka tukevat yrityksen pitkäaikaista kehitystä. Pitää priorisoida rankalla kädellä, miettiä kaiken vaikutusta kaikkeen. Pitää ottaa huomioon erilaiset ihmiset ja tavat toimia, mutta samalla kuitenkin vaatia, että tietyt asiat hoidetaan tiettyjen kriteereiden mukaisesti. Pitää keskustella ja pitää ilmoittaa. Pitää seurata oman alan yhteiskunnallista muutosta, kirjata, tehdä seurantaa ja ilmoittaa. Pitää valmistella, katsoa eteenpäin ja elää nykyhetkessä. Pitää uskoa omaan juttuunsa, siihen mitä tekee ja oppia perustelemaan sen kannattavuus ja hyöty. Pitää tehdä parhaansa ja uskoa että se riittää.

Ja mitä siihen kysymykseentulee, ettävoiko yrittäjä nostaa niin paljon palkkaa kuin haluaa? Vastaus on ei voi. Ei, vaikka palkkani onkin noussut huimasti yrittäjäksi ryhdyttyäni. Suurin osa siitä menee yrityksen ostamiseen otetun velan maksamiseen ja veroihin. Käteen jää vähän enemmän kuin ennen, mutta vähemmän kuin sellaisessa tapauksessa että tekisin tätä samaa duunia jollekin toiselle.

Onko teissä lukijoissa yrittäjiä? Minkä alan? Mitä haasteita te olette kohdanneet?

Me tehtiin video siitä, miksi perhekoti työ on meistä tärkeää. Tsekkaa myös meidän nettisivut: www.perhekotivipunen.fi

Tykkäät ehkä näistäkin:

Kokemuksia autottomuudesta

Missä sää oot, mää oon hukassa

Puolen vuoden tauko somesta kannatti

Asioita, jotka saavat minut innostumaan