Mulla oli eilen 38-vuotis synttärit!
Mä olen miettinyt ikääntymistä viime aikoina ihan erityisen paljon. Huomaan, että ikä alkaa tuntumaan kropassa eri tavalla kuin aikaisemmin. Palautuminen vaatii enemmän aikaa, hyvät yöunet eivät enää ole itsestään selvyys, stressi näkyy fyysisinä oireina ja erilaista pikku vikaa alkaa ilmaantumaan.
Toisaalta olen myös pohtinut kuinka vapauttavaa iän tuoma itsevarmuus on. En kaipaa hetkeäkään nuoruuden itsetunto kriisejä enkä voimia vievää kapinallisuutta. Rakastan nykyistä olemistani, itsetuntokriisit ovat pääasiassa menneen talven lumia ja kapinointikin on sellaista keski-ikäistyvää sorttia.
Partioleirillä nuorten kanssa työskennellessä sen huomasi parhaiten. Olen päässyt siihen ikään ja tilaan omassa elämässäni, että uskallan tehdä virheitä, mutta myös myöntää, että nyt tää homma ei näillä resursseilla onnistu, ilman, että ajattelen sen leimaavan minua ihmisenä. Huomaan iän antavan perspektiiviä. Ymmärtää, ettei joku moka määrittele koko elämää, eikä edes koko kesää. On helpompaa olla armollinen itselleen ja muille.
Toisaalta vanhuus ei tule yksin. Jos joskus aikaisemmin minusta on löytynyt edes hitunen bilehilettä, huomaan sen hileen menettäneen viimeisetkin säteensä. Puhumattakaan nössöydestä, joka on vuosien mittaan vaan ottanut enemmän ja enemmän jalansijaa. Nykyisin puutarhan hoito on minusta jännittävää!
Tartun nykyisin mieluusti tehtäviin, joista tiedän selviäväni. En samalla tavalla jaksa haastaa itseäni niin kuin aikaisemmin. Nuorempana tarttui erilaisiin haasteisiin uhkarohkeammin, koska uskoi kasvavansa niihin. Tiesi kasvavansa niihin. Nykyisin on laiska ja mukavuuden haluinen. Vaikka uskookin pystyvänsä, tietää millainen homma siihen liittyy. Ihmisenä kasvaminen ei koskaan ole helppoa, paljon helpompaa on pysyä mukavuusalueella, tutussa, turvallisessa ja totutussa.
Aikuisuuteen liittyy minusta myös oman paikkansa löytäminen. Joku löytää oman paikkansa helposti elämän eri osa-alueilla, joku toinen taas etsii itseään pidempään. Minulle pään vaivaa tuotti ammatti-identiteetin löytäminen. Olen aina ollut sellainen jolla on monta rautaa tulessa ja kynttilä palamassa kummastakin päästä. Olen tehnyt montaa asiaa samaan aikaan ja nauttinut niistä kaikista. Luulin pitkään, että se tarkoittaa sitä, etten ole löytänyt omaa juttuani, mutta sittemmin ymmärsin, että mun juttuni on tehdä montaa asiaa. Ei ole pakko olla yhden asian nainen. Tämä yksin kertainen oivallus lopetti ammatillisen kriisini. Voin nauttia roolistani sekä kehitysvamma-alan yrittäjänä että bloggaajana ja kasvaa kummassakin roolissa ammatillisesti, omaa parastani tavoitellen.
Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän myös tajuaa, että on aikaa. Nuorena kuvittelin elämän päättyvän kolmeen kymppiin. Sitä ennen piti lasten olla tehtynä ja mielellään työ ja kotikin hanskassa. Pidin rohkeana sitä muuvia, että lähdin yli kolmekymppisenä opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin ajattelen, että periaatteessa voisi opiskella vielä yhden tutkinnon, mutta ei sillä niin kiire ole. Ehtiihän tässä. Edetään asia kerrallaan. Annetaan asioille aikaa ja mahdollisuus.
Mutta tähän heti vastapuolena se, että mitä enemmän tulee kokemusta, sitä vaativammaksi muuttuu. Aikaa arvostaa eri tavalla kuin nuorena. Jos lähtee opiskelemaan ja päättää laittaa vapaa-aikansa siihen, niin odottaa koulutuksen olevan timanttista vastinetta sille annetulle ajalle. Olen välillä liiankin kriittinen opetuksen tason suhteen ja punnitsen jatkuvasti hinta-laatu suhdetta. Tämän hetkiset opintoni Helsinki Design schoolissa ovat plussan puolella, vaikka välillä olenkin joutunut punnitsemaan asiaa hyvinkin tarkasti.
Koska alan pikku hiljaa hivuttautua kohti sitä ihan oikeaa keski-ikää, jos lasketaan siis keskiverto suomalaisen naisen elinikäennusteesta, niin kai se on myös mietittävä hieman tulevaisuutta. Toivon ennen kaikkea, että elämässäni olisi jatkossakin yhtä paljon rakkautta ja onnea kuin tähänkin asti. Ja tietysti toivon terveyttä, perheenjäsenille ja läheisille onnea ja menestystä sekä kaikkea sitä peruskauraa, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Salainen haaveeni on viettää välivuosi lapissa, mieheni kanssa yhdessä erakoituen. Mutta jos mietin spesifimpiä juttuja lähitulevaisuuteen, niin toivon työrintamalle Perhekoti Vipusessa hyviä tuulia, remonttien loppuun saattamista, yhtä hyvää ja motivoitunutta menoa kuin keväälläkin. Blogille toivon suurenkeittokirjahaasteen loppuun viemistä, raparperikakun kaltaista huippusuosittua reseptiä, intoa valokuvata ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä naputella reseptit talteen. Toivoisin myös mahdollisuutta matkustaa, nähdä entistä enemmän ystäviä, käydä säännöllisesti jumpassa ja tapiseerata pari seinää. Siinä tavoitetta ainakin ensi vuodeksi.
Kuvituskuvina mun elämän tämän hetkinen jännitysnäytelmä, oma kasvimaa!
Kiitos tästä postauksesta!
Olen saman ikäinen kuin sinä, ja minulla on tähän astisen elämäni kovin ikäkriisi. Liittyy juuri tuohon ammatti-identiteettiin. Olen tehnyt yhtä sun toista, valmistunut pari vuotta sitten, mutta en ole löytänyt mielestä työtä, vaikka into olisi kova.
Mukava lukea muiden (rauhallisempia) ajatuksia. 🙂
Mä kävin aikamoisen ammatillisen myllyn läpi ryhdyttyäni yrittäjäksi. Jotenkin sen myllerryksen keskeltä löytyi se kuka olen. Luulen, että kriisit tekevät hyvää. On hyvä joutua välillä oikeen pohjamutia myöten pöllyttämään ajatuksiaan. Tsemppiä sun pohdintoihin!
Sanoit sen niin hyvin!
Voi kiitos!
Näin on. Lomani alkajaisiksi soitin hieronnan kun alaselkä jumitti. Hieroja, ystävä kun on, kysyi ensin mitä oikein olin tehnyt.. En Mitään Vakuuttelujen jälkeen totesi vaan että, no etpä sinä ennen ole näin vanha ollutkaan. jep jep. Joskus sitä ajatteli, että aika on jotain mikä tapahtuu vain muille.
Totta! Mä olin ihan järkyttynyt, että mun verenpaine oli vanhemmiten noussut! Sehän on vanhojen ihmisten sairaus!