Hyvää Vappua! Perjantaina järjestettiin PING Helsinki, jonne kerääntyi kuusisataa bloggaajaa, vloggaajaa, Instagrammaajaa ja yrityksien edustajaa puhumaan vaikuttajamarkkinoinnista, sosiaalisesta mediasta ja sen sellaisesta. Itsehän olin kotona kuumeessa, mutta seurasin tapahtumaa vain hitusen katkerana somen välityksellä samalla kuin verkostoiduin nenäliinäpaketin ja buranan kanssa. No mutta hei, aina ei voi voittaa.
Sen verran kuin kuumeinen mieleni antoi myöden, kävin tiukkoja pään sisäisiä keskusteluita blogini nykytilasta ja tulevaisuudesta. Pohdin tavoitteita, strategioita, visioita ja unelmia. Kävin läpi kulkemaani blogipolkua, väliin itsesäälissä märehtien ja seuraavassa hetkessä itseäni olkapäälle taputellen. Katsoin jopa Casey Neistadin puheenvuoron youtubesta ja siihen perään kiitettävän osan koko hänen tuotannostaan. Mieshän on nero. Tai sitten minä olen vaan tosi sairas.
Miten tämä nenäsumutteen sumentama tarina, Ping johon en osallistunut ja Casey liittyvät ruokablogiini? No katsokaas. Olen pitkään kamppaillut sellaisen ikävän asian kanssa kuin oma juttu. Aina sanotaan, että pitäis löytyä se oma juttu, sitä ei voi kopioida, se tekee susta sut, sille omalle jutulle on aina tilaa. Ja mä oon aina ollut vaan ettei mulla ole mitään omaa juttua. Ei mulla ole mitään erikoista ruokafilosofiaa, eikä mitään super skilssiä vaikka leipomiseen tai itujen viljelyyn. Sitä paitsi inhoan tofua. Ja syön jauhelihaa. Eikä mulla aina ole tuoreita yrttejä keittiössä, eikä mua hävetä syödä vappuna ihan tavallisia nakkeja ja perunasalaattia. Ilman tvistiä. Ja mun mies rakastaa kiinankaalia.
Mä olenkin tässä sairastaessani tajunnut, että mun juttu on tavallisuus. Olen epämuodikas ja tavallinen. Ja ylpeä siitä. Mä en osta mun ruokatarvikkeita erikoisliikkeissä ja vertaan aasialaisessa kaupassa käyntiä ulkomaanmatkaan. Okei, Lidlissä käyntiä myös. Mä en tunne hallitsevia trendejä ja olen snadisti ennakkoluuloinen uutta kohtaan. Mutta tunnen sesongin vaihtelut hyvin, olen kiinnostunut ruuan alkuperästä ja ennen kaikkea kokkaan melko maukasta kotiruokaa.
Mutta mites se Casey sitten? Videoiden katsominen sai mut muistamaan kuinka tärkeää on antaa tilaa ja aikaa leikille. Ettei kaikki oo niin vakavaa. Ja että parhaat fiilikset tulee siitä, että ei yritä saavuttaa jotain, vaan tekee asioita vaan sen tekemisen takia. Siitä voi syntyä parhaat lopputulokset, mutta voi olla syntymättäkin. Kunhan mä tästä tervehdyn, aion ottaa aikaa kuvaamiselle. Lupaan tehdä lisää merkityksettömiä slow motion videoita ja kuvata mun puutarhan satoa heti kun lumet sulaa. Aion haastaa itseäni oppimaan uutta, leikittelemään hulluilla ideoilla ja tuottamaan materiaalia ihan vaan hauskuuden vuoksi.
Mites teidän PING?
Blogissa on pientä häikkää tällä hetkellä, asia on työn alla.
Sä ja sun blogi on juuri perfect just niinku ne onkin. Hyvä, pohdiskeleva ja oikeaan päätökseen päätyvä postaus 👌🏻
Monesti vaan tulee ajateltua, että se oma juttu olisi jotain ihan super erikoista, tai jotain mitä kukaan muu ei koskaan ole tullut ajatelleeksi. Mutta eihän se oikeastaan ole ihan niinkään. Vaan enempi sitä, että tulee tietoiseksi siitä, mikä itselle on tyypillistä, mistä vinkkelistä asioita katsoo. Ja jotenkin oppii ylistämään sitä. 🙂
Hurraa tavallisuudelle!
😀 Jotenkin vapauttavaa. Samalla tavalla kuin myöntää olevansa keski-ikäinen. Kun rehellisesti myöntää olevansa tavallinen (vakosamettihousuinen) keski-ikäinen nainen, niin yht äkkiä vaan taivas on rajana.
Niin tuttuja mietteitä. Olisi niin kiva jos blogissa olisi jokin kiva punainen lanka. Olisi vaikka kaikki reseptit sokerittomia tai gluteenittomia tai vegaanisia tai kasvisruokia tai tai tai. Mutta kun on tällainen tavallinen herkkusuu, joka syö melkein kaikkea, olisi pidemmän päälle aika raskasta yrittää muuttaa itseään johonkin tiettyyn muottiin sopivaksi, jos se ei tule luonnostaan. Siksi omasta blogistani taitaa puuttua täysin punainen lanka, se on vain minun näköiseni ja makuiseni ruokablogi. Älä sinäkään tunge itseäsi mihinkään muottiin vaan jatka juuri tuolla omalla tyylilläsi, se on täydellinen, koska se on sinun tyylisi. Eihän tässä mun kommentissakaan tainnut olla punaista lankaa, joten taidan jättää tämän vain tähän. Hyvää vappua!
Niinpä, en koe, että se olis aidosti mua, jos täällä blogissa vetäisin jotain tiukkaa ruokavaliota ja sitten oikeassa elämässä vetäisin kaksin käsin kaikkea minkä kiinni saan. Se ei taatusti olisi mun juttuni 😀 Mutta tuota samaa punaisen langan puuttumista olen kipuillut. Toisaalta ajattelen, että oikeasti varmasti suurin osa ihmisistäkin syö vailla punaista lankaa. Huomioidaan jonkin verran sesonkeja, vaput, joulut ja mansikkakausi, mutta ei olla ehdottomia sokerin eikä lihan suhteen. Et ehkä mä istun siihen skeneen.
Samoja mietteitä ja ihan samaan olen minäkin päätynyt. Mä olen ihan tavallinen. Joku on kerran verrannut mua perunaan ( kuulostaa ikävämmältä mitä tarkoitti ) koska perunasta voi tehdä mitä vain. Mä olen semmoinen peruna. Perunat on perunoita.
Perunat sopii arkeen ja juhlaan ja on olleet suomalaisen ruokavalion kulmakivi jo vuosia. Mahtavaa, et oot peruna!
Go Minna! Todella hyvää pohdintaa vielä tosi kivasti kirjoitettuna 🙂 se ihan tavallinen ruokablogi <3
Kiitos! Tää aihe on herättänyt yllättävän paljon keskustelua ja vertaistukitoimintaa. Eli en ihan yksin ole näiden asioiden äärellä mikä on hyvin lohdullista huomata.
Et todellakaan ole yksin, et arvaa moniko näitä pohtii jatkuvasti. Sitä paitsi sulla on ihana blogi, joten älä mieti enää vaan keep going! Niin olen samaa mieltä Caseystä 🙂 Terveisin toinen tavallinen ruokabloggaaja.
Kiitos! Tästä postauksesta herännyt keskustelu on ollut parasta vertastukea ikinä. Itse kuvittelee, että kaikilla muilla on selvät sävelet ja huippuunsa viritetty agenda ja ite yksinänsä kärvistelee merkityksettömyyden keskellä.
Just olen minäkin tätä pohtinut. Edelleen leuhotan menemään auki ovet joka suuntaan. Ehkä se on se mun juttu….
Niinpä! Kyllä meitä leuhottajiakin kaivataan! 😀
Oli mielenkiintoista pohdintaa! Hyviä pointteja oli sun jutussa. Kuten tuo, että tärkeää on tehdä tekemisen takia, ihan siitä ilosta! 🙂
Monesti sitä ihan huomaamattaan ajautuu suorittamis moodiin, vaikka ei ole edes mitään tarvetta. Nyt mulla on missiona huolehtia siitä, että otan aikaa vaan kuvaamiselle.
No voihan miten mukava kirjoitus! Samaistuin moneen kohtaan. Minäkin olen matkalla eteenpäin mutta olen tällä hetkellä saavuttanut tavoitteeni jotka alussaa asetin blogia varten. Nyt minulla ei ole selkeää visiota minne päin pitäisi lähteä kulkemaan. Sen tiedän että rakastan syömistä (sen kyllä myös kröhöm huomaa) ja etenkin sen kuvaamista. Ne on yksi suuri syy miksi blogia pidän. Miten virkistävää on lukea tavallisen ihmisen tavallisesta arjesta ja ajatuksista. Olet just mainio blogisi kanssa. Minä tykkään!!!
Mun mielestä syöminen ja kuvaaminen on kyllä yhdet parhaista syistä pitää ruokablogia! Tai jos pidemmälle vielä viedään tuota ajatusta niin rakkaus/intohimo/millä ikinä haluaakaan tätä motivaatiota ylläpitävää tunnetta kuvata, on se tärkein juttu siellä taustalla. Ja kun on tarpeeksi intohimoa, kaikki muu tulee ajan kanssa. Näin uskon.