Viime viikonlopun Pariisin iskujen jälkeen on ollut vähän vaikeaa kirjoittaa tänne blogiin. On valmiita luonnoksia, mutta jotenkin tuntuu huonolta ajatukselta julkaista niitä hetkellä kun koko Eurooppaa koskettaa tunne perusturvallisuuden järkkymisestä.
Aihe on pyörinyt mielessäni paljon. Muiden mukana vaihdoin profiilikuvani Ranskan lipun sävyihin ja osoitin empatiaa sekä Pariisissa asuville tuttavilleni että kaikille heille, joita isku kosketti. Melko pian tiedostavat superhipsteri ystäväni alkoivatkin arvostella massojen osoittamaa myötäelämistä. Ranskan lippujen lisäksi facebook feedi alkoi täyttyä linkeistä muihin terrori-iskuihin ja ylipäätään tapauksiin, joissa ihminen oli kylvänyt pahaa ympärilleen. Miksei kukaan osoita tukeaan heille?
Olinko siis kapeakatseinen moukka, kun osoitin tukeni Pariisilaisille? Voittiko terrorismi sillä, että suuret massat osoittivat tukensa uhreille? Onko oikeampaa osoittaa tukeaan Beirutin uhreille? Onko parempaa ja huonompaa empatiaa?
Mun on sanottava, etten ole mikään maailmanpolitiikan seuraaja. Olen varmasti helposti median johdateltavissa, mitä tulee erilaisiin empatiaa lypsäviin kansanliikkeisiin. Osoitan tukeani facebookin kautta niin Pariisin uhreille kuin tasa-arvoiselle avioliittolaillekin. Niinpä minua suoraan sanottuna ärsytti, että tukeni väitettiin olevan kaksinaismoralistista. Totta kai minua koskettaa enemmän asia, joka tapahtuu lähelläni. Kotimaassa tapahtunut vääryys, kriisi tai onnettomuus saa minulta suurempaa empatiaa kuin Euroopassa tapahtunut vastaava tapahtuma. Euroopan ulkopuolella samanlainen tapaus ei välttämättä herätä enää kovin suuria tunteita. Kaukana meistä (henkisesti tai fyysisesti) olevilla sota-alueilla tehdyt terroriteot eivät herätä juuri mitään tunteita, sillä uutisvirta on täynnä toinen toistaan kamalampia uutisia joka tapauksessa. Uskoisin, että vaikka haluaisimme muuta, niin näin se menee suurimmalla osalla ihmisiä. Ajattelemme omaa napaamme.
Olemmeko siis kaksinaismoralisteja niin kuin superhipsterit antavat meidän olettaa? Merkitseekö valkoinen elämä enemmän? Käytöksemme perusteella asia on juuri näin. Meitä koskettaa se, mikä on meitä lähellä. Se mihin voimme samaistua.
Lähellä oleminen ei aina tarkoita fyysisesti lähellä olevaa. Empatiaa on vaikeaa tuntea silloinkin kun arvomaailma on erilainen tai ajattelemme jonkun aiheuttaneen itse oman epäonnensa. Mitäs läksit, kärsi seuraamukset.
Ajatellaanpa vaikka turvapaikan hakijoita. Osa heistä tulee olosuhteista, joissa terroriteot ovat arkipäivää. Silti moni meistä on sitä mieltä, että he ovat elintasopakolaisia, ehdotamme heidän lähettämistään takaisin samoilla veneillä millä he tulivatkin tai mitä vielä, internet on täynnä toinen toistaan julmempia kannanottoja. Samaan aikaan vaihdamme sen Ranskan lipun profiilikuvaamme ja tunnemme todellista empatiaa syyttömiä ranskalaisia kohtaan. Viattomia ihmisiä!
En usko, että empatia on koskaan keltään pois. Empatiakykyä on mahdollista kehittää ja joillakin ihmisillä se ehkä alkaa siitä Ranskan lipusta profiilikuvassa. Pidemmälle ehtineet konkarit voivat sitten herätellä meitä massoja kehittämään empatian kykyämme, mutta sen pitäisi tapahtua herättämällä keskustelua, ei syyttämällä eikä nauramalla sille mihin tähän astiset taitomme yltävät. (Se ei meinaan osoita suurtakaan empatiaa.)
Mitä sitten voisi olla vuodatukseni punainenlanka? Ehkä se, että vaikka inhimillisistä syistä meidän on helpompi osoittaa empatiaa ihmisille, jotka koemme kaltaisiksemme, niin tärkeää olisi opetella miettimään miltä tuntuu olla toisen ihmisen saappaissa silloinkin kun se ei ole helpointa.
Millaisia mietteitä teillä on herännyt asian tiimoilta?
