Niinpä me kuitenkin sitten keräsimme karjalanpiirakka tarpeet ja lampsimme seurakuntatalolle piirakoita leipomaan. Jännitti ihan hirveästi. Olisiko kuitenkin parempi antaa niiden ihmisten vaan olla omissa oloissaan. Mitä jos idea onkin ihan huono. Järkyttävän huono. Onko tässä mitään Jiitä?!
Jouduttiin ihan oikeasti keräämään itseämme hetki, miettimään mitä tehdään ja miksi. Ja sitten me tehtiin se. Keitettiin puuro ja tehtiin ruistaikina valmiiksi. Levitettiin kamat ruokailuhuoneen pöydälle ja ruvettiin leipomaan. Ensimmäiseltä kiinnostuneelta kysyttiin jos hänkin haluaisi kokeilla. Sitten pikkuhiljaa ihmisiä alkoi kerääntymään leivonta pisteen ympärille. Joku halusi kokeilla, vaikka kertoi, ettei kotimaassaan koskaan tekisi “naisten hommia”. Moni epävarmasti leivonta pöytää lähestynyt paljastuikin näppäräksi käsistään. Vaikka useiden kanssa ei ollut yhteistä kieltä, niin tekeminen yhdisti. Karjalanpiirakoita syntyi nopeasti, samaa tahtia kun oma kiusaantunut ja epävarma olo kaikkosi. Meillä oli ihan oikeasti mukavaa! Hauskoja hetkiä koettiin myös siinä vaiheessa kun valmiita piirakoita maisteltiin. Karjanpiirakat olivat selkeästi paikallinen eksoottinen herkku, joka ei ehkä ensimmäisellä maistelu kerralla auennut leipojille. Mutta se olikin sivuseikka, tärkeintä oli yhdessä tekeminen ja uuden asian kokeminen.
En olisi koskaan uskonut, että itsensä ylittäminen voi tapahtua karjalanpiirakoita leipomalla. Mutta niin kävi. Kohtasin omat ennakkoluuloni silmästä silmään. Sellaisetkin, mitä en ollut kuvitellut omaavani. Päälimmäisenä jäi mieleen sen ymmärtäminen, että lehtien palstoilla ja uutisissa puhutut pakolaiset ovat ihan tavallisia ihmisiä. Ihan niin kuin sä ja mä.
Kaikesta ennakkonegistelystä huolimatta kokemus hyvä. Ja monella tapaa ennakkokäsityksiä murtava. Ja karjalanpiirakoita ei oikeasti ole kovin vaikeaa tehdä.
Haastan sut tekemään päivän hyvän työn.
siis aivan mahtava juttu teiltä <3
Tuli kyllä itsellekin hyvä mieli.