Osallistuin eilen kolmatta kertaa Vantaalla järjestettävään Extreme run tapahtumaan. Tai tapahtumahan järjestettiin Vantaalla jo kuudetta kertaa, mutta minä olin mukana kolmatta kertaa. Voiko vaikeammin asiaa enää ilmaistakkaan? No oli miten oli, siellä minä juoksin yhdessä lähes 5000 muun kanssa. Kyllä vain. Ja kiipesin esteiden yli, uin ja ryömin mudassa. Kokonaista 8 kilometriä. Extreme run on ensimmäinen urheilukilpailu, johon olen aikuisiällä osallistunut. Se on ainut urheilukilpailu, johon olen osallistunut sitten kolmannen luokan fudis turnausten. Ja se on paljon se.
Juoksun harrastajalle matka ei varmasti ole pitkä. Minä taas kuulun siihen porukkaan, joka uskoo ettei osaa eikä pysty juoksemaan. Tämä vuosi oli itseasiassa ensimmäinen, jolloin en panikoinut etukäteen. Enkä koko matkan aikana. Tiesin, että jaksaisin 8 kilometriä, jos en juosten, niin kävellen.
Jotenkin koko tapahtuma symbolisoi minulle itsensä ylittämistä ja omien unelmien tavoittelua. Samaan aikaan hirmu kliseistä ja osuvaa. Mutta tiedättekö, juokseminen yli päätään on minulle vaikeaa. Ensimmäisillä kerroilla juoksin Extreme runissa ensimmäistä kertaa muiden ihmisten kanssa, muiden katsoessa. Pelkäsin kaikkea mitä kuvitella saattaa ja ei saata. Joku voisi nauraa koko osallistumiselleni. Kun pääsisin maaliin kaikki olisivat jo lähteneet kotiin. En vaan jaksaisi, joutuisin keskeyttämään. Kaikki menisivät ohitseni. Häviäisin koko kilpailun. Olisin ainoa ylipainoinen joka kuvittelisi voivansa osallistua. Joutuisin naurun alaiseksi.
Olin niin väärässä. Extreme runissa nauretaan paljon, mutta tuskin kenenkään ylipainolle. En ainakaan ole huomannut. Ihmisillä on hassuja asuja ja meininki on karnevaalitunnelmainen. Matkan pituus ei tapa, vaan se vauhti. Jaksan hyvin, kun välillä joutuu jonottamaan esteille ja ihan tiukassa paikassa vaihdan kävelyyn. Ja se on täysin ok, osa porukasta kävelee koko matkan. Matkan varrella tsempataan muita ja on oikeastaan väärin puhua kilpailusta. Suurin osa porukasta on mukana liikunnan ilosta. Ylittämässä itseään. Pitämässä hauskaa.
Maalissa minusta tuntuu aina siltä, että pystyisin mihin vaan. Olenhan juuri enemmän tai vähemmän juossut 8 kilometriä, uinut kaksi kertaa pienen joen yli, kiivennyt jättimäisten Goljatin portaiden yli ja ryöminyt mudassa. Kaikki asioita, joihin en yksittäin suostuisi. Mutta kun ne lyödään yhteen, niin itsensä ylittäminen ei enää tunnu missään. Talviturkki lähtee ilman toista mietintää. Mudassa ryömitään kun se eteen tulee. Miksen muuallakin elämässä voisi tarttua haasteisiin samalla innolla. Vaikka vähän pelottaisi? Vaikka tie olisi täynnä mäkiä ja esteitä?
Koska oikeasti, ne esteethän matkasta juuri tekevät kulkemisen arvoisen.
Mukavaa sunnuntai iltaa teille lukijat!
jep tuo panikointi ja etukäteen kauhukuvien maalailu on niiiiin jokapäiväistä.ja melkein jokapäivä muistaa,että se on ihan turhaa.Minun toinen mottoni on "Kaikki menee ohi" mikä muistuttaa, että vaikka joku menisi ihan vituralleen niin se menee ohi.Samaten se muistuttaa, että pitäisi nauttia hetkestä,koska hyvätkin hetket menee ohi.Vaan eipä tätä aina muista vaan märehtii mitä jos?Totta tosiaan pitäisi enemmän alkaa ylittämään itseään ja pelkojaan ja ennakkoluulojaan!
Se olisi kyllä tärkeää oppia elämään hetkessä, nauttimaan tässä ja nyt. Useimmiten kaikki huolet ja stressikin johtuu siitä, että liikaa murehditaan tulevaa ja mennyttä sen sijaan että oltaisiin läsnä tässä hetkessä.
Voi miten osuva kirjoitus ja kommentti juuri tähän päivään! Ihan tuli kyyneleet silmiin. Jäi paljon ajattelemisen aihetta. Kiitos!