Makasin eilen illalla sängyssä ja tuijotin makuuhuoneemme lamppua. Olin vaihtanut lakanat, pesuaine tuoksui miedosti. Makuuhuoneen ilma oli raikas koko päivän tuulettamisesta.
Mietin perheemme tilannetta. Olemme joutuneet keskelle esiteinihelvettiä. Kahdella vanhemmalla lapsella on jalka ovenvälissä teini-ikään. Kaikki on lähtökohtaisesti väärin, huonosti tai epäreilua. Ja eikä siinä vielä kaikki. Jokainen epäkohta on erikseen mainittava ja mielellään alleviivattava. Tyypillinen tilanne on sellainen, jossa lapset ajavat toisensa, meistä muista puhumattakaan, hulluuden partaalle jatkuvalla kähinällä. Kun siihen sitten vanhempana puuttuu ja pyrkii lopettamaan tämän loputtoman henkisen kädenväännön, löytävät sisarukset yllättävän solidaarisuuden puuskan ja sekunnin murto-osissa äiti ja isä ovat kaiken pahan alku.
Ja sama kuvio toistuu päivästä toiseen.
Siinä sängyssä maatessani tuijotin kuitenkin sitä lamppua. Ostin sen pienestä lastentarvikeliikkeestä, jota ei enää ole. Toin lampun bussilla kotiin ja tiesin, että se sopisi lastenhuoneen tapettiin. Muistan kuinka suunniteltu lastenhuone oli aluksi työhuoneena kun uudessa kodissa nukuttiin koko perhe samassa huoneessa. Sitten neljästä tuli viisi ja lopulta kuusi. Lastenhuoneen tapetti on ajan kuluessa rispaantunut. Jonnekkin on piirretty. Kaappi on vaihdettu isompaan. Lastenhuoneessa on nykyisin parisänky ja esiteinit ovat saaneet sen ison makuuhuoneen, jonne koko perhe mahtui nukkumaan.
Koko talo on täynnä merkkejä eletystä elämästä. Meidän perheemme vaiheista. Kuvia, kolhuja ja naarmuja. Sisustus on elänyt ja muuttunut perheemme kanssa. Huoneita on vaihdeltu, järjestystä muuteltu ja kotia on sisustettu kulloisenkin tarpeen mukaan. Jokaisella tarinalla tässä kodissa on merkitystä. Jokainen kolhu on tärkeä.
Kun esiteinihelvetti iskee seuraavan kerran avokämmenellä, aion löytää sisäisen zenini ja miettiä, että tästä ajasta jää kotiimme yhtä kauniit kolhut kuin niistä unettomista vauvavuosista aikanaan.
aamen
Mistä ihmeestä sen sisäisen zenin voi löytää 8) Meidän vanhin on kai vaiheen jo kivuttomasti ohittanut, mutta tämä seuraava ( ja varsinkin sitä seuraava) ovat todellisia haasteita. Päivittäin kuulen lauseen: Sano yksikin hyvä syy miksi tekisin niin… Huokaus
Hei,
hienosti analysoitu, kuulostaa arkiselta sadulta tai sadunomaiselta arjelta. Arkiproosaa parhaimmillaan.
Näinhän se on, aika kultaa muistot. Tuo aika on niin rankkaa, mutta elettävä sekin on. Mä kuvittelin jo eläväni aikaa ilman teinirähinää ja sitten tuli autolle teini-ikä ennen täysi-ikäisyyttä 😉 Siitä voi lukea mun blogista, niih.
Mukavaa viikonloppua joka tapauksessa!
🙂
Auton teini-ikä kuulostaa itse asiassa vielä pahemmalta. Lapsien suhteen mulla on sentään jonkinlaiset hermot olemassa, mutta autojen ei!
Kiitos paljon mieltä lämmittävästä palautteestasi!
Zenin löytäminen on kieltämättä välillä aivan mahdottoman haastavaa. Mutta se on vaan yritettävä. Joka päivä, uudestaan ja uudestaan. Ehkä se vielä löytyy!
Ihanasti kirjoitettu :)! Mielenkiinnolla odotan teinivaiheita! Meillä vahvasti mennään vielä vauva-arjessa nuorimman kanssa ja kun vanhin on vasta 8 niin aikaa opetella tuo zenin löytäminen ennen tosi tilanteita vielä on :)!
Mutta uhma on kyllä hyvää harjoitusta tulevaan. Zeni on siinäkin koetuksella.
pieniä merkkejä näkyvissä jo.
saa nähä missä kunnossa mun zeni on esim 8 vuoden päästä. (kun lapset on 17, 15, 13, 11, 9)
tsemppiä! hyvin sä vedät ?
Samaistun. Isommat 11 ja 8 -täyttää kylläkin syksyllä sen 9- ja alkaa esiteinivaihe näkyä ja kuulua 😛 Juuri eilen veti nuorempi näistä jalanpolkemiskilarit, ensimmäiset omassa mittakaavassaan. Eikun uutta elämänvaihetta kohti! Onneksi pienin tasoittaa, kaksivuotiaan ongelmat on niin ihanan simppeleitä <3
Kiitos tsempistä Suvi! Se tulee tarpeeseen!
Täytyy vaan itse yrittää pitää pää kylmänä, ettei ajaudu siihen samaan esiteinivaiheeseen itsekkin! Tsemppiä!