Ihan ensiksi haluan sanoa sinulle, että arvostan työtäsi. Olen kanssasi samalla puolella. Kumpikin meistä toivoo lapselle parasta. Kumpikin meistä tuntee lapsen, kummallakin on näkemys siitä, mikä lapselle on parasta. Ne eivät aina ehkä täsmää, mutta koska päämäärämme on sama, on meidän yhdessä työskenneltävä lapsen parhaaksi.
Meille vanhemmille on tärkeää tuntea, että lapsemme kuuluu joukkoon. Kun lapsi menee erityisluokalle, on isoin huoli se, että kiusataanko lasta? Saako hän ystäviä? Miten lapsi pärjää? Näiden huolten kanssa me käännymme opettajan puoleen.
Meille on tärkeää tulla kohdatuksi.
Kun lapsi tarvitsee erityisopetusta, poikkeaa hänen tilanteensa aina hieman siitä normista, minkä mukaan suurin osa lapsista kulkee. Tämä aiheuttaa vanhemmille enemmän tai vähemmän huolta. Yhteistä erityislasten vanhemmille onkin epävarmuus lapsen tulevaisuudesta. Me tiedämme, ettet sinä opettajana pysty lapsen tulevaisuutta meille kertomaan sen paremmin kuin me itsekkään, mutta me tarvitsemme tunteen siitä, että meitä on kuunneltu ja meidän huolemme on kohdattu. Se kasvattaa meidän luottamustamme sinuun, mikä taas parantaa meidän yhteistyötämme ja sitä kautta edes auttaa päähenkilöä, lasta.
Omassa työssäni kehitysvammaisten parissa olen huomannut, että perheissä joissa lapsen kehitysvammaisuuden hyväksyminen on ollut vaikeaa, tarvitsevat vanhemmat ehkä jopa lasta enemmän tukea. Tästä on kyse myös erityislasten vanhempien kanssa. Kyse ei ole resursseista, vaan siitä tasosta millä vanhemmat kohdataan. Kuulluksi tulemisen kokemus on tärkeintä. Kun keskustelen lapseni opettajan kanssa, haluan että hän kuuntee ja otaa minun mielipiteeni, huoleni tai ehdotukseni huomioon. Sinä teet päätöksesi oman ammattitaitosi puitteissa, mutta kuuntelemalla meitä vanhempia luot pohjan hedelmälliselle yhteistyölle.
Kuvan henkilö ei liity tapaukseen.
Meille on tärkeää, että lapsemme tulee kohdatuksi yksilönä.
Sinulle meidän lapsemme voi olla se helppo lapsi luokassa. Se, joka vie vähiten resursseja tai jolla on sinun mielestäsi vähiten pulmia. Äitinä minä en kuitenkaan halua kuulla lapseni olevan helppo. Minulle lapseni haasteet ovat ainoita jotka vaikuttavat hänen elämäänsä ja ainoita, jotka vaikuttavat perheeni elämään. Se että jollakin muulla on vielä hankalampaa tai enemmän haasteita ei varsinaisesti helpota oloamme. Päin vastoin, se saa meidät miettimään riittääkö teillä koulussa tarpeeksi resursseja meidän helpolle lapsellemme, joka kuitenkin kaipaa erityistä tukea, siksihän hän on luokallasi.
Nykyisin erityisluokilla tai pienluokilla, niin kuin meidän koulussamme niitä kutsutaan, on monenlaisia lapsia. Osalla on haasteita oppimisessa, osalla sosiaalisissa taidoissa. Uskon, että tämä tekee luokan melko moninaiseksi ja työrauhan takaaminen kaikille on haaste. Vanhempana en halua kuulla opettajan suusta sellaista yhteen niputtamista, jossa puhutaan tälläisistä lapsista ja keinoista, joilla tälläisiä lapsia saadaan pidettyä motivoituneena. Tälläisiä lapsia ei ole olemassakaan. Vaikka juuri blogitekstini alussa sanoinkin, että haluan lapseni kuuluvan joukkoon, ei tälläisten lasten joukko ole, se mihin haluan samaistua.
Opettajan on mahdotonta tietää kaikkien lasten tai heidän vanhempiensa tilanteita, haasteita, asioita jotka vaikuttavat menneisyydessä tai nykyisyydessä. Opettaja joutuu tekemään kompromisseja luokassa, jossa on erilailla erityisiä lapsia. Opettajalla voi välillä olla keinot vähissä. Ymmärrän.
Siksi avainsana on kohtaaminen ja aito vuorovaikutus, läsnäolo ja kuunteleminen. Vain siten voimme yhdessä auttaa lasta kohtaamaan niitä esteitä, joita hänen elämässään vääjäämättä tulee.
Yhteistyöterveisin!
Hienosti kirjoitettu ja olen kyllä kanssasi samaa mieltä (kahden erityislapsen äitinä). Meidän koulussa opettajat ottavat (oman jaksamisen puitteissa) lapset yksilöinä huomioon. Toivottavasti näin olisi muuallakin.
Ihana kirjoitus ja niin totta! Meillä on ollut tähän asti onni saada hyvä erityisope, toivon onnen jatkuvan myös seuraavien kouluunlähtijöiden kanssa.
Meillä on ollut monenlaisia opettajia, kaikki varmasti omalla tavallaan hyviä, mutta suurin ero on selkeästi tuossa vanhempien kohtaamisessa.
Yksilöllisyyden tarve kyllä korostuu näissä luokissa, joissa on erityislapsia. Juurikin kun toisilla ongelmat ovat siellä oppimisessa, toisilla taas sosiaalisissa taidoissa.