Ensimmäistä kertaa elämässäni olen siinä tilanteessa, että minulla ei ole mitään omaa harrastusta, mutta mieheni lentää aktiviteetista toiseen. Olen elämäni aikana tehnyt vaikka mitä, kaikkea vatsatanssista valokuvauskursseihin ja askartelutapahtumista jumppiin. Opiskeluni määrittivät koko perheen menoja neljä vuotta. Sen lisäksi löysin aikaa omille jutuilleni. Mieheni on aina ollut enemmän kotona viihtyvää tyyppiä, jopa siinä määrin, että olen välillä tuskaillut asian kanssa. Meillä on useammin kuin kerran käyty keskusteluita siitä, että omaa aikaa pitää ottaa silloin kun sen kokee tärkeäksi. Kukaan ei voi tietää mitä toinen haluaa.
En tuskaile enää, sillä osat ovat vaihtuneet. Tane on selkeästi löytänyt omat juttunsa. Opiskelu on tuonut hänelle uudenlaisia haasteita ja tekemistä. Siihen kun lisätään muut menot, niin huomaan vaakakupin kääntyneen ihan uuteen kulmaan. Minä olen se, joka olen kotona ja mieheni se, joka ilmoittaa koska on koulussa tai jossakin muualla menossa.
Olen samaan aikaan sekä hyvilläni, ällistynyt, että hämmentynyt. Miten tässä näin kävi? Ei sillä, etteikö nyt olisi minun vuoroni, tasapuolisuuden nimissä. Se tuntuu vain niin kovin vaikealta. Tiedän, että se on oikeus ja kohtuus, mutta en silti halua kokonaan luopua omasta ajastani. En halua olla se vaimo, joka kyttää kotona miehensä tulemisia ja menemisiä. Ja katkeroituu.
Oih, kuulostaapa itsekkäältä. Mutta tunnen itseni, minulla on pakko olla myös omaa aikaa. Ihan ikiomaa aikaa. Jotain inspiroivaa ja kehittävää. Yhteisöllistä. Haluan oppia ja kehittyä. Oma aika tekee minusta paremman äidin ja vaimon. Se lienee pitkän avioliittomme salaisuus. Meillä on kummallakin ollut mahdollisuus tehdä omia juttujamme ja olemme niihin toisiamme kannustaneet. Meillä on ollut mahdollisuus kehittää itseämme siihen suuntaan mikä meille on ollut tärkeää. Nyt on minun paikkani miettiä, mitä tässä elämäntilanteessa tarkoittaa minun oma aikani.
Oman ajan ottaminen tai sen toiselle antaminen ei aina ole helppoa. Parisuhdeajan järjestämisestä puhumattakaan. Jokaiselle äidille tuttu kumppani on huono omatunto. Minä olen hiljentänyt sen äänen sillä, että olen aina kokenut antaneeni lapsilleni paljon aikaa. Olen pääsääntöisesti kotona kun he lähtevät kouluun, tulevat koulusta, tekevät läksyt ja syövät illallisen. Minulla on aikaa jutella, olla läsnä ja kuunnella. Minulla on hyvä omatunto siitä, miten paljon minulla on mahdollisuus antaa perheelleni. Perusasiat ovat kunnossa. Perheessämme on rakkautta. Perheemme kestää vanhempien oman ajan. Opiskelun tai pienet omat lomat. Rakkauden määrää tai perusturvallisuuden tunnetta ne eivät vaaranna.
Tähän yhteyteen on pakko kertoa, että omaa aikaa olen saamassa heti uudenvuoden jälkeen kun lähden hyvän ystäväni Elinan kanssa ensin muutamaksi päiväksi New Yorkiin ja sieltä Los Angelesiin, joten ihan kokonaan ilman omia menoja en minäkään ole, vaikka tässä räpätänkin!
Mikä on sinun omaa aikaasi? Miten oman ajan tarpeesi on muuttunut eri elämäntilanteissa? Koetko huonoa omaatuntoa oman ajan ottamisesta?
Itse olen pohtinut nyt paljon tuota asiaa, omaa aikaa ja mitä se pitää sisällään. Moni taho on kehoittanut minua lähtemään arki-iltaisinkin pois kotoa, edes hetkeksi. Meillä tilanne on se että olen aamupäivän yksin kotona kun lapset on koulussa ja kuntouttavassa päivähoidossa. Se on minun omaa aikaa jonka yleensä vietän yksin koska kaikki "normaalit" aikuiset on silloin töissä. Teen silloin käsitöitä ja kotihommia. Onko se sitten tarpeeksi omaa tekemistä. Mies on päivätöissä ja kolmena arki-iltana omissa harrastuksissaan. Ristiriitaa (vain minulle) aiheuttaa se että niinä kahtena iltana kun mies on kotona haluasin tehdä jotain yhteistäkin tai antaa yhdelle lapselle omaa äitiaikaa, enkä siis raski lähteä mihinkään omaan juttuun. Äidin rooli on vaikea ja sijaisäidin ehkä vielä vaikeampi. Parisuhde kai hoituu tässä sivussa 🙂
oih, niin hyvä kirjoitus pohdinnastasi taas. Kyllä ihminen tarvitsee omaa aikaa ja päästä pois kotoa. Ei sillä, etteikö koti olisi se paras paikka. Olen huomannut, kuinka paljon kaipaan ja toivon harrastuksia, ystävien tapaamisia jne, kun sairauteni on vienyt mahdollisuuteni niin paljoon. Ei ole varaa Eikä ole voimia.
hyvin moni ystäväkin on jättänyt matkastaan, koska on helpompaa mennä ilman hidastajaa tai henkilöä, joka sanoisi "ettei pysty". Surullista, mutta totta. Ei tässä silti passaa jäädä itsesääliinkään. Ainahan voi etsiä niitä asioita, mitkä on hyvää kotonakin tai siinä oven ulkopuolella lähietäisyydellä. Joo, en asu keskustassa, joten lähinnä se on kävelyä ja metsää, mutta onpahan silti!
Olen huomannut omassa elämässäni, että elämäntilanteiden vaihtelun takia osa ystävistä jää pois, mutta toisaalta ne ystävät, jotka ovat säilyneet kaikesta huolimatta mukana, ovat niitä parhaita!
Meillä on siitä onnellinen tilanne, että meillä on vahva tukiverkosto ja parisuhteelle on suhteellisen helppoa järjestää aikaa. Toki nyt vielä helpommin kun lapset ovat jo vähän isompia. Minusta aamupäivät omaa aikaa kuulustaa hyvältä, mutta kyse onkin siitä, minkä kukin itse kokee omaksi ajaksi, tai mikä kenellekkin on riittävästi omaa aikaa. Joku kaipaa pienen hetken päivittäin, joku viikottaisen harrastuksen, joku käy kuukausittain jossain. Tärkeintä on se, että itse kokee saavansa aikaa itsensä toteuttamiselle.