Olen muuttanut sohvalle. Kyseessä eivät ole parisuhdeongelmat vaan kamala yskä. Kun nukkuu huonosti niin hereillä oleminenkaan ei ole ihan helppoa. Väijyn väsyneenä välitilassa.
Hyvä puoli sairastamisessa on se, että ehtii ajatella. Olen selaillut hassuja kuvia netistä, katsonut you tubesta kissa videoita sekä tietenkin sitä peruskauraa, artikkeleita, blogeja, uutisia, mitä näitä nyt on. Luin Salme Pasin juhlista Porissa ja spekulaatiota linnan tyylikkäimmästä naisesta. Mieleeni jäi kuitenkin Hesarin artikkeli naisesta joka halusi auttaa. Kannattaa lukea, tässä linkki.
Liityin tietysti siltä istumalta Facebook ryhmään, ja aloin tippa linssissä selata erilaisten perheiden tilanteita. Karttapalvelun avulla oli mahdollista kartoittaa ne perheet,jotka konkreettisesti asuivat lähelläni. Olisin halunnut auttaa kaikkia. Heti, nyt, sairaana sohvan perältä.
Keksin, että voisin yhdelle perheelle lahjoittaa lasten Brio -junaradan. Käytetyn, meille tarpeettoman, mutta kaikin puolin leikittävässä kunnossa olevan. Toiselle perheelle halusin antaa ruokaa. Vaikka leluja, vaatteita ja vaikka kirjoja olisi helppoa ja edullistakin lahjoittaa eteenpäin, on ruoka tarvehierarkiassa ylempänä. Suomessa on perheitä, jotka syystä tai toisesta eivät saa riittävää tukea yhteiskunnalta, voi olla yllättäviä sairasteluita, irtisanomisia tai mielenterveys ongelmia. On yllättävän paljon perheitä, joilla ei riitä raha edes välttämättömimpään, ruokaan.
Jouluavun hyvä ja huono puoli on se, että kuka tahansa saa ilmoittaa tarvitsevansa apua. Kynnys avunpyytämiselle on pieni. Toisaalta mahdollisuus väärinkäyttöön on olemassa. Huomasin itse omat ennakkoluuloni ottaessani yhteyttä ihmisiin, joita olin kuvauksen perusteella päättänyt auttaa. Huomasin pohtivani, oliko apua hakeva perhe itse aiheutetusti köyhä. Kyllä, itse aiheutetusti köyhä. En tiedä kumpi puistatti minua enemmän, se, että apuni ei menisi aivan oikeaan osoitteeseen vai se, että ajattelen tietystä ihmisryhmästä niin kyynisesti. Ja mikä auttamisen idea oikeastaan onkaan, onko minun tehtäväni määritellä oikeasti köyhät ja riittävän surullisesti köyhät, sympaattisesti köyhät, joita autan? Korneinta on se, että samaan aikaan kun mietin, ovatko itsensä listalle ilmoittaneet perheet oikeasti avuntarpeessa, mietin saavatko omat lapseni riittävästi lahjoja? Voitte arvata, että tunne skaala on mennyt laidasta laitaan.
Olen siis tänä jouluna päättänyt kantaa korteni kekoon, kohdata omat ennakkoluuloni ja uskoa ihmisen hyvyyteen. Siitä saa itselleen hyvän mielen, vaikka koko maailma ei pelastuisikaan. Tulkaa mukaan. Linkit tekstin seassa.
PS. Hyvää itsenäisyys päivää!
Syväpohdintaa ja aitoja ajatuksia on niin mukava lukea.
Hyvää Itsenäisyyspäivää, autetuille ja auttajille!
Oi kiitos! Toivottavasti joku muukin innostuu joko hakemaan apua tai antamaan sitä, tilanteesta riippuen!