Kyllä kiitos!
Kävin eilen katsomassa Vanja -Enon Kansallisteatterissa. Tuli sama olo kuin viimeksi teatterissa käydessäni. Pitäisi käydä useammin. Mitä muuta pyörii? Miksi en käy teatterissa vaikka kerran kuussa? Teatteri on ihanaa!
En hyvällä tahdollakaan voi sanoa, että Vanja -Eno olisi hauska esitys, ei vaikka Tsehov itse kutsuikin näytelmäänsä komediaksi. Hauskuus käsitys lienee muuttuneen sitten 1890 -luvun. Tai sitten olin liian nuori. Ehdottaisin kansallisteatterille nuorisolippua, jonka voisivat lunastaa kaikki alle 50 -vuotiaat
Mietin miten kuvailisin tarinaa ilman, että etsin ensin hienosti koottuja teatteriarvosteluita ja omaksuisin niistä hienoja lauseita. Synkkä, näyttävä ja mahtipontinen. Upeita, visuaalisesti puhuttelevia kohtauksia. Upeasti rakennettuja henkilöhahmoja. Toivottomuutta.
Esityksen aikana minua jännitti, harmitti ja huvitti ja ahdisti yhdessä päähenkilöiden kanssa. Se lienee hyvä merkki. Krista Kosonen oli minusta erityisesti maininnan arvoinen. Mikä upea nainen!
Teatteri tekee sielulle hyvää, uskoipa sitten sieluun tai ei. Jokin hyvässä teatterissa koskettaa. Vahvemmin ja isommin kuin elokuva. Kun näyttelijät ovat siinä kosketus etäisyydellä (kyllä, istuimme eturivissä!) auki, tunteet esillä, niin se ei voi olla koskettamatta.
Vanja -enossa esitetyt tunteet ovat isoja, surua, vihaa ja pettymystä. Kun katsoo niitä lähietäisyydeltä liikahtaa itsessäkin. On kiusallista nähdä aikuisen miehen epätoivo silmien edessä. Entäpä myötä häpeä tilanteessa jossa toinen kerjää rakkautta ihmiseltä, joka ei edes näe häntä. Välillä tekee mieli huutaa katsomon puolelta, että herätkää! Tee elämälläsi jotain! Älä jää paikoillesi! Välillä saamattomuus ja hitaus raivostuttaa, välillä säälittää.
Haluatko lukea oikean arvostelun? Tee se täällä. Kaikki upeat kuvat lainattu Kansallisteatterin pressi kuvista. Kuvaaja Stefan Bremer.
Menkää teatteriin!