Hesarin blogeissa oli vähän aikaa sitten juttu supernaisista. Sellaisista, joilla on perhe, parisuhde ja ura reilassa. He pitävät itsestään huolta ja ehtivät harrastaa. Kaikki näyttää olevan kunnossa, eikä heillä totta vieköön isoja ongelmia olekaan.
Luin jutun juuri saman päivänä kun minun oli ilmoitettava, ettei perustamani Paperilla -lehti enää jatkaisi. Jotenkin yhtälö oli katkeran suloinen. Saan kuulla lähipiiriltäni tämän tästä siitä kuinka teen kaikkea. Ja välillä ihmisten puheista heijastuu myös ajatus siitä, että minulla on kaikkea. Ja mitä siihen voi sanoa, minulla on perusasiat kunnossa. On ihana perhe, monenlaisen tekemisen mahdollistava työ ja kiva koti pääkaupunkiseudun tuntumassa. Minulla on ollut mahdollisuus matkustaa ja opiskella itselleni mieleisiä asioita. Elämässäni on runsaasti rakkautta. Olen onnekas.
Sillä, että tekee kaikkea on myös kääntöpuolensa. Vaikka tekeminen on kivaa ja antoisaa, saattaa joskus huomata tekevänsä liikaa. Yhtä äkkiä ei vaan enää huvitakkaan, tai kerta kaikkiaan ei jaksa. Oman jaksamisen rajat löytyvät kokeilemalla. Itse olen luonteeltani rajapinnoilla hiippaileva, teen kivoja juttuja, enkä osaa sanoa ajoissa ei.
On opittava näkemään mikä itselle on tärkeää ja voimaa antavaa. Joskus on todettava, että jokin asia ei toimi, tai että se ottaa enemmän kuin antaa. On opittava laskemaan irti. Jos jäisin kiinni jokaiseen asiaan, mitä haluan kokeilla, jokaiseen projektiin, joka ei saa tuulta alleen, hautautuisin niiden alle. Arkailisin uusiin mahdollisuuksiin tarttumista ja rupeaisin pelkäämään lopputulosta ennen aikojaan. Se ei kuulostaisi enää minulta.
Vapaa ajallani haluan rentoutua luovan tekemisen parissa. Kokeilla erilaisia asioita ja nauttia uusien asioiden löytämisestä. Näistä asioista myös bloggaan. Luovuus vaatii tujauksen itsekkyyttä. On otettava aikaa itselleen, toteutettava omia näkemyksiään ja ennen kaikkea, on opeteltava sanomaan ei. Blogissani tai elämässä muutenkaan en koskaan korosta sitä, kuinka olen kieltäytynyt monista asioista pystyäkseni keskittymään niihin, jotka itse koen tärkeäksi. Olen oppinut sietämään sitä, että minun prioriteettini eivät välttämättä aukea jollekkin toiselle, jonka tärkeästä toimesta kieltäydyn. Blogini ei myöskään esittele kaikkien elämään kuuluvia epätoivon hetkiä, itsesäälissä rypemiskohtauksia ja aika ajoin vaivaavaa riittämättömyyden tunnetta. Blogissa on ikuinen kesä niin sanoaksemme.
Olen luonteeltani suurpiirteinen ja helposti kyllästyvä. Joudun usein pohtimaan missä menee luovuttamisen ja luopumisen raja. Annanko periksi liian aikaisin, olenko liian lyhytjänteinen tai kärsimätön? Vastauksia näihin kysymyksiin haetaan niiltä rajapinnoilta. Tärkeintä on tietää itse.
Oletteko te törmänneet näihin asioihin elämässänne?
Terveisin, Minna
PS. Minä vietän viikon valokuvaterapia opintojen parissa Kreetalla, mutta blogi päivittyy, ihan niin kuin supernaisilla kuuluukin!
Ihan kuin olisit puhunut minun elämästäni. Elän aina hetkessä ja innostun todella helposti. Joskus liikaakin. Ja sitten menee lujaa. Moni asia tulee ja menee elämässäni, mutta ne parhaat ja tärkeimmät jää pitkäksi aikaa. Mutta niidenkin suhteen on aaltoliikettä, ja hyvä niin. MInä joka luen aina, en ole lukenut sivun sivua yli kuukauteen. En ota stressiä, nyt ei ole vain sen aika. Edellisen kerran näin tapahtui joskus 16v sitten 😀
Minun pitää kokeilla rajoja, varsinkin sen jaksamisen ja ehtimisen saralla. Minulle usein sanotaan, että oon "hullu", sun pitää huilata. Älä rasitä itseäsi. Ole kotona ja lepää, kun voit. Siksi kun olen sairas. Siksi kun olen eläkkeellä. Tätä asiaa ja tätä jankkausta kuulen jatkuvasti…. jollain tasolla ymmärrän sitä, mutta toisella tasolla se loukkaa! Ihan kuin en itse saisi päättä miten elämäni elän… joko äärirajoilla tai ilman!
Edellisvuonna käydessäni parisuhde terapiaa, niin juttelin terapeutin kanssa tästä asiasta. kerroin hänelle, että yksi tärkeimmistä havoinnista on se, että jo 10 vuotiaana oli äärirajoilla kävijä. Kaikki oli niin kivaa ja halusin kaiken. Sitten kun tuli katto vastaan, niin levättiin ja henkäistiin. Samanlainen oli kun ikää oli 20, tai 30v. Mun sairastuminen ei siis oikeasti ole muuttanut minua – ihmiset vain olettaa, että kun sairastun, niin mun on pakko muuttaa.
Haluan edelleen keskittyä asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi. JOtka tuovat iloa ja voimaa. Ne on muuten juuri ne samat asiat, jotka saa minut menemään äärirajoille. Koska suhtaudun niihin asioihin intohimoisesti. Ja jokainen meistä joutuu tekemään valintoja – se että olen intohimoinen elämässäni muutamassa asiassa, niin se tietää sitä, että jotkut muut asiat eivät saa elämännäni mitään roolia. Eikä haittaa. Tämä on minun elämä.
Joten jatka samaan malliin Minna! Nauti elämästäsi. Elät elämääsi ensisijaisesti itsellesi. KUn sinä voit hyvin ja sinä nautit elämästäsi, niin sinun läheisest ja rakkaimpasikin voivat hyvin. Kunhan vaan muisitamme kunnoittaa ja huomioda lähimmäisimme!
Mä painin näiden asioiden kanssa jatkuvasti. Olen elämyshakuinen, rajapinnalla menen aina. 🙂 Mutta ei ole tylsää.
Tuttuja tunteita! Paitsi, että minulle blogi on kuin ystävä, joka ilon lisäksi jakaa myös elämäni surut. 🙂