Turvallisinta on tehdä asioita niin kuin ne on aina tehty. Ja helpointa. Jokainen tunnistaa ilmiön omasta arjestaan. Sen sijaan, että kokeilisi uusia reseptejä ja hullaantuisi keittiössä uusista makumaailmoista, tulee työpäivän jälkeen kokkailtua jotain aika tuttua ja turvallista. Miksi? Koska se on helppoa ja lopputulos on ennalta arvattavissa.
Olen kuitenkin tietoisesti lähtenyt haastamaan itseäni. Tehnyt asioita, joita en kuvitellut pystyväni tekemään. Yksi konkreettinen esimerkki on keväällä juoksemani Extreme run. Reitti kulkee mäkisessä maastossa Hakunilan urheilupuistossa ja on pituudeltaan 8 km. Siihen liittyy vesiesteistä, mudassa ryömimistä ja ns. goljatin portaat, joissa yhden askelman korkeus on n. 1,5 m. Lähtökohtaisesti mä en pysty yhteen yksittäiseenkään esteeseen. Mä en ui toukokuussa, enkä juokse lyhyempääkään matkaa. Minulla on ylipainoa ja muutun naamastani aivan punaiseksi kun hengästyn vähän. Silti, osallistuin jo toista kertaa Extreme run tapahtumaan.
Ennen lähtöä jännitys on niin kauheaa, että mieleen meinaa tunkea paniikki. Mitä jos maalialue on jo tyhjentynyt ja kaikki ihmiset on lähteneet kotiinsa kun pääsen maaliin? Mitä jos olen viimeinen? Mitä jos en jaksa? Mitä jos en pysty? Tässä vaiheessa tuntuu helpommalta luovuttaa ennen kuin on aloittanutkaan.
Onneksi Tane on mukana, hän juoksee lenkin kaksi kertaa. Hän vertaa matkaa tuttuun reittiin, jonka tiedän jaksavani. Tajuan, että ehdin määräajassa maaliin, vaikka kävelisin koko matkan. Hengitän syvään. Hoen itselleni pystyväni tähän ja lähden matkaan.
Matkan varrella moni ohittaa minut. Ylämäessä kävelen. Hiki valuu, muta roiskuu. Vesi on kylmää. Etenen koko ajan. Askel kerrallaan. Omaan tahtiini. Aurinko paistaa, ihmisillä on hyvä tunnelma. Oikeastaan matkan tekeminen on hauskaa!
Kun pääsen maalisuoralle ja ihmiset kannustavat ja taputtavat, tunnen olevani voittaja! Ja niin olenkin! Voitin itseni, omat pelkoni ja ennakkoluuloni itseäni kohtaan!
Omat ennakkoluuloni, ajatukset siitä, että en osaa enkä pysty, meinasivat jättää minut sivusta katsojan rooliin vaikka minulla oli kaikki edellytykset osallistua toimintaan aktiivisesti. Olla mukana tekemässä, kokemassa ja nauttimassa. Itsensä ylittäminen vaatii työtä ja rohkeutta, mutta haastamalla itseni ja ajattelemalla että osaan ja pystyn, voin saavuttaa paljon isompiakin tavoitteita kuin Extreme runin maali.
Jos innostuit kyseisestä tapahtumasta, niin seuraavan kerran juostaan Oulussa 2.8 ja Peurungassa 6.9. Suosittelen, kaikki saavat mitallit!
Hullun hauskaa päivää sinulle, mitä ikinä päätätkin tehdä!
Se on upea tunne kun on tehnyt jotain sellaista mitä ei ikinä uskonut tekevänsä. Varmaan tosi hieno tapahtuma tuo extreme run. Hatunnosto, että osallistuit!
Itse osallistuin väriestejuoksuun toukokuussa ja se oli myös älyttömän hauskaa. Eipä meikäläisen ikäisiä muita näkynyt 😀
Vuosi sitten juoksin kuntoluokassa Ooperin hölkän 10 km ja siitä mitalli muistona. Pari viikkoa sen jälkeen olin lähtöviivalla Yyterin puolimaratoniin ja kaikki alkoikin lupaavasti kunnes 5 km:n kohdalla joku väänsi powerinappulan täysin kiinni. Olin kuvitellut, että vaikeat hetket ovat siinä 15 km:n kohdalla, mutta mikä lie tullut. Oli kevään ensimmäinen hellepäivä ja olinko sitten tankannut väärin tai mitä. Mutta olen siitäkin ihan älyttömän ylpeä, että uskalsin sinne lähtöviivalle…yli 5 milj. muuta suomalaista ei ollut uskaltautunut 🙂 En ole milloinkaan juoksua harrastanut ja yks kaks eläkeläisenä se rupesi kiinnostamaan. Harmi, että loukkasin käteni aika pahasti pian tuon puolikasyrityksen jälkeen ja juoksemiset jäi moneksi kuukaudeksi. Voi olla etten enää innostu niin paljon treenaamaan,että uusintayrityksen tekisin.
Pitää olla rohkeutta elää ja onnistua ja rohkeutta myös epäonnistuakin.
Minusta se rohkeus, jota tarvitaan onnistumiseen on sitä samaa rohkeutta, jota tarvitaan epäonnistumisen kestämiseen.Ja ilman niitä lukuisia epäonnistumisia ei olisi niitä mahtavia onnistumisia! 🙂