Kuten ehkä oletkin jo lukenut, minulla on neljä lasta. Neljä erityistä lasta. Yksi heistä on haaveilia, päätöksiä tehdään pitkään ja huolella. Yksi kiihtyy nollasta sataan sekunnin murto-osissa. Yksi on sinnikäs, toinen on huumorintajuinen, yksi on empaattinen, yksi on nopea oppimaan, toinen on huolellinen. Yksi tykkää olla huomion keskipisteenä, yksi on hiljainen ja katsoo mielellään sivusta hetken aikaa ennen kuin osallistuu. Yhdellä lapsistani on puheenkehityksen viivästymä ja sen seurauksena oppimisvaikeuksia.
Mietin pitkään voinko kirjoittaa asiasta täällä blogissa vai suojeleeko lastani se, että hänen erityispiirteestään ei puhuta. Leimaako hänen erityisyytensä häntä väärällä tavalla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ainoastaan avoimmuus on väylä ymmärtämiselle. Olipa sitten kyseessä mikä erityisyys hyvänsä. Vaikeneminen korostaa mielestäni ominaisuuden negatiivista tunnelmaa. Haasteiden ei pitäisi määrittää lasta, mutta toisaalta niistä vaikeneminen viestittää lapselle, että jokin hänen piirteistään on vähemmän toivottu ja hyväksytty kuin jokin toinen piirre.
Minun lapseni joutuu elämään asian kanssa koko loppu elämänsä, puhuimmepa siitä tai emme. Puheenkehityksen viivästymisestä johtuvat haasteet tulevat todennäköisesti aina olemaan osa häntä. Se miten me muut suhtaudumme asiaan, määrittää sitä, miten lapseni pystyy haasteistaan huolimatta löytämään paikkansa tässä maailmassa ja ennen kaikkea löytämään hyvän olon ja itsevarmuuden itsensä kanssa.
Puheenkehityksen viivästymä ei tullut meille yllätyksenä. Kolmivuotiaan ensimmäinen sana oli korjaaja, Puuha-Peten mukaan tietenkin. Vähitellen mukaan tulivat yleisnimet. Lapsi pääsi puheterapiaan, jossa kerran viikossa leikinomaisesti kartutettiin sanavarastoa. Erityisen hankalaa on ollut ja on edelleenkin oppia abstrakteja käsitteitä, värejä, symboleja ja aikaa. Apuna on käytetty kuvia ja viittomia. Lukemaan opettelu on haastavaa ja koulu vie voimia. Onneksi positiivinen ja motivoitunut ote kouluun on säilynyt.
Arjessa ongelmat näkyvät kommunikaatiossa. On kuunneltava lasta ja esitettävä kysymyksiä. Ohjeet on annettava selkeästi ja askel kerrallaan. On varmistettava, että viesti on mennyt perille. On oltava kärsivällinen ja johdonmukainen. On oltava tukena ja tuettava itsenäisyyttä. On pidettävä rajat, rytmi ja valmisteltava muutoksia hyvissä ajoin. On mentävä lapsen jaksamisen mukaan. On uskallettava vanhempana vaatia ja kyseenalaistaa.
Arjessa eletään ja ollaan kuten muidenkin lasten kanssa. Erityisyys on yksi ominaisuus, kuten vaikka yhden lapsen ujous tai toisen lapsen tulinen tempperamentti. Se on vanhempana otettava huomioon, mutta lapsi on paljon muutakin. Paljon, paljon muutakin. Hän on iloinen, utelias, liikunnallinen, sympaattinen, empaattinen, seurallinen ja vilkas. Hän ottaa toiset huomioon ja hänellä on uskomattoman pitkä pinna. Hän innostuu helposti ja kiinnostunut asioista. Hän on kompensoinut omia heikkouksiaan vahvistamalla niitä osa-alueita, joilla hän on hyvä.
Niin että jos sinä tulevaisuuden työnantaja luet tätä kirjoitusta ja haluat käyttää tietoa lapseni oppimisvaikeuksista häntä vastaan, niin haluan muistuttaa, että ongelmistaan huolimatta lapseni suoriutuu keskimääräisesti ikätasonsa mukaisesti Sen lisäksi, että hän on hieno ihminen.
Mukavaa iltaa sinulle!
Hän on hieno ihminen! Ihan paras ja ainutlaatuinen ja meillekin erityisen tärkeä! <3
Ja mitä erityisyyteen tulee, niin avoimuus on meillekin ollut ainoa oikea tie (vaikka meillä erityisyys on toisenlaista). Luulen, Minna, että teidän ja meidän erityiset ovat omia itsejään. Erityisyys ei ole niin erityistä, vaan se on piirre, osa ihmistä. Kun sen olemme lapsillemme opettaneet, olemme voiton puolella ja onnistuneet paljossa.
t. Laura
Mä tykkään tästä! Noi asiat miten kuvailit arkea ja vanhemman roolia sopivat kyllä hyvin siihen miten vanhempi voisi kenen tahansa lapsen kanssa toimia oli erityisvaikeutta tai ei. Nyn mielestä on tärkeä muistaa että meillä kaikilla on haasteita, toisilla ne voi olla "erityisiä" mutta niiden kautta me kehitymme ja kasvamme ihmisiksi joilla pitäisi olla myötätuntoa ja ymmärrystä kanssaihmisiä kohtaan. Eikä ketään pitäisi mun mielestä myöskään määritellä heikkouksieb/haadyeiden petusteella vaan kokonsisuufrn perusteella. Mä tykkään Minna näistä sun "uusista" avoinen rehellusistä blogipostauksista.
Itse olen samaamieltä, että asioiden hauttamisella tai salailulla ei voiteta mitään. Meidän NIko sai dysfasia diagnoosin 4v. Haasteita oli ollut ja on edelleen. Minä puhuin rohkeasti asioista oikeilla nimillä ja olin iloinen saaduista avuista. Vieläkin muistan sen päiväkotiohjaajien hämmennyksen ja riemuns iitä, kun minulel sai puhua asioista oikeilla nimillä!? Eikö kuulostakin hassulta. No kuulemma suurin osa vanhemmista kieltää faktat – omalla mussukalla ei voi olla mitään. VOiko oikeasti aikuinen olla niin lyhytnäköinen, että kieltää lapseltaan avun ja mahdollisuudet.
Meidllä Niko on aina ollut lapsi, penska, kakaka laumassa muiden mukana… kommunikaatiossa olemme kehottaneet ja neuvoneet isoveljä malttiin ja kärsivällisyyteen. Mutta kun sillä menee hermot pikku veljeensä, niin menkööt. Kaikilla menee 😀
Vieläkin ärsyttää välillä tiettyjen ihmisten ja valitettavasti erityisesti iäkkäämpien sukulaisteni tapa, että kun Niko ei voi tai Niko ei pysty. Olen monesti kysynyt, että oletko antanut tehdä, oletko pyytänyt tehdä?? Katsovat mua ihmeissään – sanon vaan, että älä sinä rajoita, kun lapsikaan ei itseään rajoita.
Yksi käsittämätön asia on myös se, että kuinka paljon maailmassa vanhemmat lakaiset lasten oppimishaasteet maton alle kuin lapsi menee kouluun. Oletetaan, että kun lapsi alkaa puhtaalta pöydältä, niin sillä menee kaikki hyvin. Sitten koululla menee 6-12kk siihen, että saadaan selville tämän lapset tarpeet ja edellytykset. Ja lapsi pahimmilalan tippuu sen vuoden kelkaltaa saannika kaikki oheisongelmat jotka voi siitä seurata. Kun taas avoimesti tuotaisiin lapsi kouluun koko elinhistoriansa kansas, niin lapsi saisi heti apua ja oikeita resulsseja pärjätäkseen koulussa niinkuin kaikki muutkin. Tätäkin meille siunailtiin, kun avoimesti kaiken lapseni kouluun aikanaan kerroin!
Joten olen kanssasi samaa meiltä – avoimuutta. Ja hei kaikki me ollaan erilaisia…. ja ihan yhtä speciaaleja <3
Juurikin näin. Sen vaaliminen on tärkeää, erityisesti silloin kun arki haastaa vähän isommalla kädellä. Ehkä vaikeinta on se, että ei kompastu omiin jalkoihinsa. Toisaalta pitää olla tiedostava kasvattaja, joka ymmärtää lapsensa erityisyyden, mutta toisaalta pitää antaa itsensä olla ihan tavallinen äiti, jonka pinna on ihan lyhyt kuin kaikilla muillakin. Riippumatta siitä miten erityinen lapsi on tai on olematta.
Kiitos Suvi kommentistasi! Olen samaa mieltä, eihän meilläkään arjessa näy se, että joku on erityisempi kuin toinen. Samalla lailla kaikkia kohdellaan ja kaikkien tarpeeseen pyritään vastaamaan. Ajattelen, että se on myös yksi tapa tukea lapsen itsetuntoa. Että toisaalta huomioi jokaisen lapsen erityisyyden, mutta toisaalta jättää ne huomiotta. Eletään ns. lapsi edellä. 🙂
Kiitos viestistäsi Taru! Mä olen työni kautta oppinut, että varhaisemmassa vaiheessa lapsi saa tarvitsemansa tuen, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on pärjätä tulevaisuudessa. Me ollaankin saatu paljon tukea, koska ollaan osattu siitä vaatia. Koulumaailma on vaikeampi, koska optimaalista ratkaisua ei oikeastaan ole. Tai on, mutta tässä taloudellisessa tilanteessa sitä on mahdotonta saada. Eli henkilökohtaistaavustajaa.
Tuo on totta. Mutta vierestä on tullut katsottua myös perheitä, jotka "salailevat" sitten kun kaikki tulee julki niin ollaan raivoissaan kun ei saada apua. Apua niissä resulsseissa mitä koulumaailmalla on antaa tänä päivänä, niin on ollut tarjolla päivästä 1, mutta itse olette sen "hylänneet". Apua saa lapset eniten kun ovat ensimmäisellä luokalla – silloin tutkitaan ja autetaan… ja yleensä rakennetaan se pohja avun saannille tuleville vuosille, jos jostain syystä ei sitä ole onnistunut saamaan ennen kuin koulu-ura alkoi. Näinmeillä kävi – poika ei ollut tarpeeksi "avun tarpeessa" kun aloitti koulun – meni normi luokalle, johon saatiin onneksi luokkakohtainen avusta ja myös. Kun henkilökohtaisia ei ole rahaa hankkia. Sitten kun olimme avoimia, niin saatiin kaikki extra-apu mitä mahdollista ja näin Niko pääsi aloittamaan 2 luokan sitten lukiluokassa, joka tässä kaupungissa ns. dysfaattikkojen ja muiden apua tarvitsijoiden luokka! Tsemppiä teille!
Tosi kiva kuulla, että teillä on asiat järjestyneet!