Voihan elämän arvaamattomuus. Nuorempi koiramme Helmi menehtyi onnettomuudessa muutama päivä sitten. Tuntuu, että meillä on varsin huono onni koirien kanssa, kun ei Martastakaan ole kuin kolme vuotta.
Koirat juoksivat pitkää loivaa alamäkeä keskenään riehuen, kun Helmi kompastui, lensi niskoilleen ja kuoli. Aivan odottamatonta, ennakoimatonta ja epätodellista. Kuinka näin voi käydä?
Koiran kuolema koskettaa. Jokainen, jolla koira on koskaan ollut, tietää miten tärkeä perheenjäsen siitä tulee. Koira on mukana jakamassa (ja aiheuttamassa) niin iloja kuin surujakin. Koira on arjessa, juhlassa, lomilla ja jos ei ole, niin oman osansa hän vie kuitenkin hoitopaikka järjestelyineen.
Helmi oli erikoistunut ruokakoira. Hän söi kaiken minkä suinkin pystyi nielemään. Ja pureskelun sijaan hän mieluiten keskittyikin juuri nielemiseen. Suuhun sujahtivat niin kokonaiset sukat kuin esimerkiksi keittiöstä haettu kokonainen leipä, kissanruoka pussi tai lahjaksi ostetut pikkaisen paremmat suklaat. Koirille tarkoitetut herkkupalat ja pehmeämmät dentastick tyyppiset herkkupalat hän kulautti kitusiinsa vaivatta. Uskoimme tämän taipumuksen koituvan vielä hänen kohtalokseen.
Helmi näytti rakkauttaan suu auki. Mitä innostuneempi hän oli sitä enemmän kita oli ammollaan. Hän otti mielellään suuhunsa käden tai jalan ja piteli sitä varovaisesti suussaan, tai niin varovaisesti kuin nyt koira voi. Eli toisin sanoen, hän ei ollut rakkaudessaan kovin hienovarainen.
Helmi loukkaantui herkästi, mikäli häntä ei ymmärretty tai joku kehtasi huomauttaa hänen toiminnastaan. Ja sen hän myös näytti. Sellaista maleksivaa luoksetuloa ei ole kuunaan nähty.
Helmi ja Usko olivat erottamattomat. He nukkuivat samalla tyynyllä, aina vähän päällekäin. Ulkona ne villitsivät toisensa riemukkaaseen juoksuun ja kantoivat metsässä samaa keppiä. Niiden hännät vispasivat tahdissa ja yhdessä ne saivat suolestettua koristetyynyn alta aikayksikön. Nuija ja tosi nuija niin kuin me heitä leikkisästi kutsuimme. Nyt tosi nuija on poissa.
Lepää rauhassa Helmi.
<3
Voi, otan osaa. :’( <3 Ihan järkyttävää, miten voi tuollaisella tavalla menettää rakkaan koiran – eihän tuollaista osaa edes pelätä. Jos jotain lohtua, niin ainakin hän varmasti oli viimeiseen asti onnellinen leikkiessään kaverinsa kanssa. <3 Meillä vanhempi koiristamme saatettiin viimeiselle matkalle kesällä – ikävä tekee välillä niin kipeää. </3 <3 Onneksi on hyviä muistoja, niin voi välillä myös hymyillä kyynelten sijaan. Voimia sinne kovasti! <3
Lämmin halaus.